Muutama varhainen muistikuva Hermanista: opiskelimme Sibelius-Akatemiassa samoina vuosina sävellystä, tosin pääaineena taisi olla shakki, ja tätä jatkoimme pitkänä turnauksena vielä 1975 Lahdessa, kun olimme kesäkurssilla suorittamassa säveltapailu III:a. Kävelin usein Hermanin luo Vantaanjoen toiselle puolelle Ylästöön. Siellä soiteltiin barokkimusiikkia, Herman nokkahuilulla, minä pianolla, jonka soinnin hän oli preparoinut cembalomaiseksi kiinnittämällä vasaroihin nastat. Siellä suunniteltiin vuoden 1975 Ung Nordisk Musik -festivaali, ja keskenämmekin puhuimme usein ruotsia, jota Herman oli oppinut yhtä nopeasti kuin suomeakin. Saksaa emme puhuneet, ehkä siksi, että Herman muistutti äidinkielensä olevan vähemmistökieli, Ylä-Itävallan murre. Hän kuului Save Minority Languages -järjestöön ja otti tehdäkseen suomi–mina-sanakirjan vieraillessaan länsiafrikkalaisessa Beninissä 2003–2004. Hän oppi arabiaa sekä tietenkin kreikkaa maassa, jossa hän asui vuodesta 2010 kuolemaansa asti. Herman oli poikkeuksellinen polyglotti ja kosmopoliitti, mikä tietysti heijastui hänen musiikkiinsakin.
Herman sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1974. Mutta mikä sitten oli tuonut hänet Suomeen vuonna 1970? Hänen puolisonsa Soile vastasi äsken: ”Lopullinen syy on minullekin arvoitus, itse hän tosin mainitsi syyksi uteliaisuuden, voi hyvinkin pitää paikkansa. Tutustuimme Siban kuppilassa. Olin ostamassa kahvia, kun hän käveli sisään, ja siitä se melkein 50 vuotta sitten alkoi.” Herman oli synnyinkaupungissaan Linzissä opiskellut graafista taidetta sekä kitaransoittoa, jonka opintoja hän oli jatkanut Zürichissä ja Brysselissä. Sibelius-Akatemiassa hänen opettajakseen tuli Aulis Sallinen, ja sävellysdiplomi valmistui 1976.
Hermanin graafiset taidot tulivat käyttöön, kun hän kehitteli persoonallisia notaatioratkaisuja niille moninaisille soittotekniikoille, soinneille ja rakenneperiaatteille, joita hän ammensi kaukaa historiasta ja vieraista kulttuureista. Varhemmissa teoksissaan hän viittasi usein renessanssimusiikkiin ja käytti oman soittimensa nokkahuilun lisäksi muun muassa luuttua, gambaa ja krummhornia. Esimerkiksi Cantiones eroticae (1974) ei ole vain renessanssimusiikista piirretty kuva, vaan voimakas maalaus kokonaisista kemuista, joissa itse soitanto herkästi peittyy nauruun ja hälinään. Erilaiset musiikit kasaantuvat kollaaseiksi, joita Herman itse luonnehti mieluummin 1500-luvun termillä quodlibet samalla korostaen tuttujen musiikillisten ainesten luomia humoristisia tehoja.
Herman toimi Yleisradion kokeilustudion johtajana 1979–1984 ja sävelsi nauha- ja multimediateoksia sekä radiofonioita, joista tunnetuin on Prix Italia -kilpailussa palkittu Pekka Mikkosen nousu (1978). Hänen lukuisista näyttämöteoksistaan parhaiten pääsi esiin Aika ja uni (Savonlinnan oopperajuhlat 2000), kolmen säveltäjän yhteisteos. Ooppera Helike Athanatos palkittiin kreikkalaisessa sävellyskilpailussa 2009, ja kilpailun järjestäjä houkutteli Rechbergerit maahan hallinnoimaan Hellenikon-residenssiä. Sittemmin monet muutkin Hermanin teokset perustuivat kreikkalaiseen mytologiaan. Hän opiskeli darabukan soittoa Tunisiassa ja djemben soittoa Beninissä ja Togossa, ja hänen taituruuttaan kuullaan Kalevi Ahon 14. sinfonian levytyksessä. Hän perehtyi systemaattisesti balkanilaisen, arabialaisen ja afrikkalaisen musiikin rytmiikkaan ja julkaisi kustakin kirjan.
Hermanin tuotanto käsittää noin 300 teosta, joista varsin suuri osa odottaa edelleen kantaesitystään.
Mikko Heiniö
Kuva: Alexandra Kipourgos / Music Finland