Teksti: Jukka-Pekka Lehto
Toteutimme keväällä 2022 porilaisen PTS-Puhallinorkesterin kanssa ja Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston tukemana konserttiproduktion, joka keskittyi pelkästään tämän kirjoittajan sävellyksiin. Harrastajaorkesterien soittamia sävellyskonsertteja ei Suomessa ole viime vuosikymmeninä kovin paljon pidetty.
Rajaan artikkelini koskemaan vain soitinmusiikkia, enkä siis käsittele tässä artikkelissa kuorojen uuden musiikin eteen tekemää työtä, joka on ja on ollut valtava. Musiikkiopistojen piirissä minulla ja varmaan monella muullakin on sävellyskonsertteja ollut, mutta haluan tässä yhteydessä erottaa toisistaan aikuisten harrastusmaailman ja musiikin perusopetuksen piirit. Tämä artikkeli käsittelee ja pohtii amatöörien osuutta musiikkielämässämme laajemminkin. Miksi? Koska katson, että aihe on tärkeä eikä amatööri/ammattilainen-asetelma ole välttämättä oleellinen mittari musiikkiesityksen onnistumista arvioitaessa.
Määrittelen tässä kirjoituksessa käyttämäni termin ”moderni musiikki” omalla tavallani. Tarkoitan sillä uutta tai uudehkoa suomalaista taidemusiikkia tyylisuunnasta riippumatta. Luen tässä moderniksi musiikiksi myös täysin tonaalisen musiikin, mikäli sen ilmaisu kurottaa vahvasti taiteen suuntaan. Taidemusiikin ja viihteen välille haluan määritellä rajan, mutta se ei ole muuri vaan veteen piirretty viiva. Otan tämän rajakäsitteen tueksi esille kaksi lukemaani lausetta, jotka kuvailevat aihetta erinomaisen hyvin. ”Viihteen keskeisenä ominaisuutena voidaan pitää sitä, että se haluaa tulla mahdollisimman helposti ja nopeasti tunnetuksi ja sisältää mahdollisuuden sentimentalisuuteen (I. Oramo).” ”Virtaavissa vesistöissä saattavat lämpimän ja kylmän veden vyöhykkeet olla hyvinkin lähellä toisiaan. Yleensä kyllä tiedetään, kummalla puolella ollaan, mutta kysymykseen ei ole aina mahdollista eikä tarpeellistakaan vastata (P. Heininen).”
Puhallinorkesterit modernin musiikin esittäjinä
Havaintojeni mukaan modernin musiikin esittämisessä harrastajien osuus on ollut yleisesti vähäinen, ja se on käytännössä ollut vahvasti kuorojen vastuulla. Puhallinorkesterikulttuuri on tullut mukaan modernin esittämiseen laajemmin vasta tällä vuosituhannella. Omat kokemukseni puhallinorkesterikulttuurista alkavat 1970-luvun puolen välin aikaan. Silloin puhallinorkesterimusiikki (josta käytän edempänä nimitystä puhallinmusiikki) oli erittäin voimakkaasti yhteydessä maamme yli sata vuotta vanhaan, aikoinaan hyvinkin merkittävään torvisoittoperinteeseen. Tanssi- ja viihdemusiikin lisäksi soitettiin tunnettuja klassikoita, operetteja ja musikaaleja puhallinsovituksina. Edistyneemmät ja isommat kokoonpanot alkoivat tuoda vähitellen ulkomaista ohjelmistoa, joka oli teknisesti suomalaista kantarepertuaaria edellä kaikin tavoin arvioituna. Sääntöä vahvistavia poikkeuksiakin oli, esim. Einojuhani Rautavaaran Sotilasmessu ja Leonid Bashmakovin Preludi ja Scherzo.
1980-luvulla puhallinorkesterit alkoivat laajemmin etsiä uutta ohjelmistoa. Jyväskylän Puhkupilleissä luotiin uusi kulttuuri, joka katsoi myönteisesti rock-musiikin suuntaan (esim. Harri Mäntysen Keltinmäki-blues). Jukka ja Markku Viitasaari hyödynsivät paljon harrastajien panosta 1990-luvulla luoden omat persoonalliset tyylinsä. Samalla vuosikymmenellä Helsingissä Akateeminen Puhallinorkesteri otti isoja askelia modernin suuntaan (mm. Vainio: Ariadnen lanka, Lehto: Huilukonsertto). Myös muualla modernin musiikin genreen kallellaan olevia teoksia alkoi tulla esiin eri säveltäjiltä, mutta varsinaisten modernistien innostus alaan antoi enimmäkseen odottaa itseään 2000-luvun puolelle. Nykyisin modernia musiikkia eri vaikeustasoilla alkaa jo löytyä jonkin verran, mutta siitä huolimatta tämä genre on saavuttanut harrastajajoukoissa vasta perin harvoja toimijoita.
Ongelmallinen käyttömusiikin termi
Näiden faktojen merkeissä minulle oli erittäin suuri ilo ja kunnia, että perinteikäs PTS (Porin Työväen Soittokunta) lähti mukaan tähän projektiin. Toteutumisen ilo oli suuri ja molemminpuolinen, varsinkin kun ajattelee minkälaisissa olosuhteissa asiaa alettiin valmistella keväällä 2020. Epäusko oli vallata kaikki vielä aivan viimeisillä hetkillä ennen konserttia. Peräti kahdeksan nimeä tuoreimmasta esiintyjälistasta ei koskaan päässyt konserttiin, kun koronavirus keskitti viimeiset (toivottavasti!) voimansa soittajistoon.
Konserttiohjelma oli retrospektiivinen sävellysten sijoittuessa 2005-2017 väliselle ajalle. Osa musiikistani oli täysin tonaalista, osa pitch class -ajatteluun pohjautuvaa ja osa jotain näiden väliltä. Mainitsin käsiohjelmassa tinkimättömän modernistin Paavo Heinisen lausumat sanat tyylipoikkeamista kevyempään suuntaan. Hän käytti sellaisista nimitystä lomamatka. Olen henkilökohtaisesti viettänyt tässä mielessä aika paljon lomia säveltäjäurallani aivan viime vuosiin asti, toisin sanoen en ole epäröinyt heittäytyä viihteellisen ja kevyen ilmaisun pariin, jos tarvetta ja tilaisuuksia on tullut. Oman luokitteluni mukaan suurin osa konsertin ohjelmasta kuului kuitenkin selvästi enemmän modernin kuin viihdemusiikin puolelle.
Eräs kriitikko toi konserttiarviossaan musiikkini kohdalla esiin käsitteen ”käyttömusiikki”. Oletan hänen määritelleen konserttini teokset sellaiseksi. Tämä termi, joka meillä pohjautuu varmasti eniten saksalaiseen sanaan ”Gebrauchsmusik” ja sen historiaan, on kokemukseni mukaan yleiskielessä melko vähättelevä. Käyttömusiikiksi nimetään helposti musiikki, joka ei sovi mihinkään virallisen musiikillisen kaanonin määrittelemään luokkaan, on ehkä hyvän kuuloista mutta ei tarpeeksi korkeakulttuurista (kompleksista, älyllistä, ilmaisukeinoiltaan uutta ym. ym.).
Filosofisesti toisesta suunnasta ajattelen, että mikä voisi olla säveltäjän hartaampi toive, kuin että hänen työnsä tuloksista tulisi käyttömusiikkia, jos ajattelemme sanaa sellaisenaan: musiikkia, jolla on käyttöä. Säveltäjä Harri Wessman on sanonut: sävellän mieluummin käyttömusiikkia kuin kertakäyttömusiikkia. Jälkimmäistä on (usein pitkän aikaa, joskus jopa lopullisesti) valitettavan suuri osa nykysäveltäjien tilaus- ja kilpailusävellyksistä. Toisaalta voisi kysyä: mikä ei ole käyttömusiikkia? Eikö tilaus tai kilpailu ole mitä suurimmassa määrin selkeästi määritelty tarkoitus, johon musiikkia sävelletään? Käyttömusiikin ulkopuolelle jäisi siis ainoastaan säveltäjien itsekseen ideoima musiikki, jota ei ole tarkoitettu kenellekään tietylle esiintyjälle ja joka ei tunnusta mitään käytännön rajoituksia esityskoneiston, keston ja vaikeusasteen suhteen. Tohdin arvella, että tällaista musiikkia ei synny kauhean paljon. Olen kahden vaiheilla, tulisiko termiä käyttömusiikki viljellä ollenkaan.
Harrastajapuhallinorkesterit ja säveltäjät yhteistyöhön
Amatöörien osuus Suomen taidemusiikin historiassa on ollut vaikkapa Sibeliuksen aikaan merkittävästi suurempi kuin nykyään. Tämä vaatisi tutkimustyötä, jota on varmasti tehtykin, mutta sen laajempi käsittely ei kuulu tämän kirjoituksen päämääriin. Tänä päivänä harrastajien osuus modernin musiikin esittämisessä painottuu voimakkaasti kuoroihin. Harrastajajousisoittajien, -kamariyhtyeiden ja yksittäisten instrumentalistien osuus modernin musiikin soittamisessa on pieni ja painottuu yliopistojen vaikutuspiirissä tehtävään musisointiin. Tutkin asiaa säveltäjien kannalta käymällä läpi kaikki hallussani olevat (1999 alkaen) Suomen Säveltäjät ry:n Kompositio-lehdet. Löysin kaksi artikkelia, joissa viitattiin amatöörimuusikoiden osuuteen säveltäjien tuotantoa koskien. Otos ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, mutta kertoo jotain.
Tässä vaiheessa on sopivaa esittää kysymys: miksi amatöörisoittajat eivät soita nykyistä enemmän modernia musiikkia? Jos ratkaisuksi tarjotaan kaikissa piireissä tuttua hokemaa, että yleisö ei pidä siitä eikä siksi tule konserttiin, esitän voimakkaan vastalauseen! Sävellyskonsertissani minua hämmästytti se, että yleisö, joka koostui enimmäkseen muista kuin konserttimusiikin säännöllisistä kuulijoista, otti vaikeatajuisemmat teokseni vastaan keskittyneesti ja palkitsi ne runsain suosionosoituksin. Yleisö ei siis uudelleen ja uudelleen halua kuulla vain tuttuja teoksia; modernimmatkin kelpaavat!
Epäilen siis, että ”vaikeatajuisen” musiikin vähäinen tarjonta esittävissä harrastajapiireissä ei johdu suinkaan yleisöstä, vaan luutuneista käsityksistä siitä, mitä yleisön oletetaan ajattelevan. Toinen aivan oleellinen tekijä on modernin musiikin vaikeustaso, joka on usein harrastajille aivan liian korkea. Samaan kategoriaan voidaan lukea teosten instrumentaatiot, joissa annetaan tärkeitä osuuksia soittimille, joita ei useinkaan ole käytettävissä. PTS-konserttiproduktiossa tämä ongelma ratkaistiin osittain käyttämällä joitakin ammattilaisia avustajina. Tällainen on kuitenkin mahdollista vain harvoin; pienillä paikkakunnilla ja taloudellisten resurssien niukkuudessa ei. Osittain ongelma ratkaistiin alempana kuvaamillani keinoilla, eli tekemällä muutoksia soitettaviin teoksiin.
Korona-aikana maailmalla heräsi useita hankkeita nk. flexible instrumentation -sovittamiseen. Haluttiin pieniä kokoonpanoja sekä mahdollisuutta soittaa stemmoja eri instrumenteilla. Soittimista tulisi taas enemmän oman rekisterinsä edustajia kuin yksilöllisiä värejä ja karaktäärejä. Tällainen ajattelu on joidenkin säveltäjien mielestä varmaankin halveksivaa, mutta monissa tapauksissa ainoa vaihtoehto, jos haluaisi teostaan soitettavan puhallinpiireissä. Viihteen puolella puhallinmusiikissa käytetään säännöllisesti nk. cue-nuotteja (pikkunuotit, joilla puuttuva soitin voidaan korvata jollain muulla). Tämä on käytäntö, jota voi aivan hyvin soveltaa myös uudempaan ilmaisuun. Säveltäjän periaatteet ovat siinä lujilla, mutta jos vaihtoehtona on pienen muutoksen tekeminen, että teos sen ansiosta saadaan esitettyä, henkilökohtaisesti taivun mieluummin.
En ehdota puhallinorkestereille kaiken tutun heittämistä pois ja korvaamista modernilla ohjelmistolla. Toivoisin kuitenkin, että alallamme rohkaistuttaisiin uudenlaisiin avauksiin. En pidä hyvänä, jos puhallinmusiikkipiirit jäävät toistamaan sata vuotta vanhaa toimintatapaansa soittamalla vain ja yhä ja taas yhä muiden tutuksi tekemää musiikkia omilla versioillaan. Puhallinorkesteri ei saa olla vain pop-, viihde- ja elokuvamusiikin levyautomaatti! En jaksa uskoa sellaisen kulttuurin elinkelpoisuuteen.
Säveltäjänä pidän kultaa kalliimpana tällaisia projekteja, joissa uudistuminen kuuluu ja näkyy konkreettisesti. Siksi rohkaisen myös muita puhallinorkestereita ottamaan yhteyttä säveltäjiin: voidaanko olemassa olevalle teokselle tehdä jotain, jos siinä on orkesterille ylitsepääsemättömiä ongelmia? Muutetaanko joitain yksityiskohtia vai tehdäänkö uusi versio? Tehdäänkö uusi teos? Suomessa on tällä hetkellä enemmän taidemusiikin säveltäjiä kuin koskaan. Rohkaisen kaikkia puhallinorkestereita yhteistyöhön heidän kanssaan! PTS on hieno esimerkki taipuisasta, kehittyvästä ja muutoksiin pystyvästä, vaikeudet selättävästä kokoonpanosta. En näe mitään syytä ajatella, ettei tällaisia orkestereita olisi Suomessa muitakin!
Konsertin kaikki teokset ovat kuunneltavissa PTS-Puhallinorkesterin YouTube-kanavalla.