Anna Pulkkis.
Kuva: Uljas Pulkkis.
Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden 1906, ensimmäisinä Euroopassa. Samana vuonna kantaesitettiin ensimmäinen suomalaisen naisen säveltämä sinfonia, kun Ida Moberg (1859–1947) piti sävellyskonsertin Helsingissä. Äänioikeus oli osa yhä jatkuvaa tasa-arvouudistusten sarjaa. Mobergin sinfonia sai seuraajansa vasta 1947, kun Helvi Leiviskän (1902–1982) ensimmäinen sinfonia valmistui.
Suomen säveltävien naisten historiassa Moberg ja Leiviskä näyttäytyvät yksinäisinä pioneereina. Vasta kansainvälisesti menestyneen Kaija Saariahon (s. 1952) myötä Suomeen on syntynyt vahva naispuolisten säveltäjien jatkumo, johon yhä useammat tekijät tuovat oman äänensä.
Yksinäiset sinfonikot
Menneinä vuosisatoina monen naisen haave säveltäjänurasta kariutui siihen, ettei heitä huolittu sävellysopetuksen piiriin. Suomessa muodollista säveltäjäkoulutusta oli ylipäätään mahdollista saada vasta kun maan ensimmäinen eurooppalaisen konservatoriomallin mukainen oppilaitos, Helsingin Musiikkiopisto, perustettiin 1882. Nykyään oppilaitoksen nimi on Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Musiikkiopistoon hyväksyttiin heti myös naisia, kun taas kapellimestari Robert Kajanuksen 1885 perustama orkesterikoulu otti aluksi vastaan vain miespuolisia opiskelijoita.
Ida Moberg, urkuharmoneja rakentavan puusepän tytär, ei jäänyt odottamaan Musiikkiopiston perustamista vaan matkusti 1870–1880-lukujen taitteessa opiskelemaan pianonsoittoa ja laulua Pietarin konservatorioon. Myöhemmin Moberg opiskeli laulua, kontrapunktia ja sävellystä Kajanuksen orkesterikoulussa. Sävellysopinnot lienevät ajoittuneet 1890-luvulle, sillä Mobergin opettajana oli vasta opintonsa päättänyt Jean Sibelius. Intohimo säveltämiseen syttyi. Yli 40-vuotiaana, 1902–1905, Moberg opiskeli Dresdenin Kuninkaallisessa konservatoriossa sävellystä professori Felix Draeseken johdolla. Dresdenissä hän myös kuunteli Rudolf Steinerin luentoja ja omaksui antroposofisen elämänkatsomuksen.
Helmikuussa 1906 Moberg johti Helsingin Filharmonista orkesteria omassa sävellyskonsertissaan. Päänumerona oli neliosainen sinfonia, yksi ensimmäisistä suomalaisista sinfonioista kautta aikojen. Kriitikoiden suhtautuminen oli osin positiivista mutta myös alentuvaa. Säveltäjä Oskar Merikanto päätti arvostelunsa sanoihin ”siinä puhuu reipas nainen – mutta sittenkin nainen”. Moberg jatkoi säveltämistä ja sai tunnustustakin; Tyrannens natt mieskuorolle, tenorisolistille ja orkesterille voitti 1909 ensimmäisen palkinnon Muntra Musikanter -kuoron sävellyskilpailussa. Hän teki kuitenkin myös toisen uran opettajana ja oli yksi Dalcroze-pedagogiikan uranuurtajista Suomessa.
Helvi Leiviskä oli papin tytär, jolle hengellisyys, erityisesti teosofia, olivat tärkeitä läpi elämän. Leiviskä opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa Erkki Melartinin johdolla, opiskelutoverinaan Uuno Klami. Suoritettuaan sekä sävellys- että pianodiplomin 1927 Leiviskä teki kaksi opintomatkaa Wieniin, jossa hänen sävellyksenopettajansa oli Arthur Willner. Valmistautuessaan 1935 pidettyyn ensimmäiseen sävellyskonserttiinsa Leiviskä opiskeli vielä yksityisesti Leevi Madetojan johdolla.
Leiviskä teki pitkän työuran Helsingin Konservatorion, sittemmin Sibelius-Akatemian, kirjastossa. Hänen suppeahkoa teosluetteloaan hallitsevat suurimuotoiset teokset, kuten pianokonsertto (1935) ja kolme sinfoniaa (1947, 1954, 1971). Leiviskän musiikissa on niin uusklassisia kuin jälkiromanttisiakin aineksia. Willnerin johdolla hän oli perehtynyt polyfoniaan ja hyödynsi oppejaan teoksissaan – ehkä hieman liikaakin, hän itse arveli Kaija Saariahon haastatellessa häntä 1978. Samassa haastattelussa Leiviskä luonnehti itseään konservatiiviksi, jolle musiikillinen logiikka ja ankara työskentely ovat tärkeitä.
Tutkija Eila Tarasti on huomauttanut, että Leiviskän kaikki kolme sävellyskonserttia olivat menestyksekkäitä, eikä Leiviskä muutenkaan sovi ”sorretun naissäveltäjän prototyyppiin”. Toki hänkin joutui voittamaan monia esteitä. Suurien muotojen suosiminen kertonee sekä Leiviskän että Mobergin halusta varmistaa, että heidät otetaan vakavasti säveltäjinä. Molempien kohtalona on kuitenkin ollut syrjäytyminen ohjelmistosta. Tutkija Helena Holsti-Setälän mukaan Mobergin musiikkia ei ole todennäköisesti esitetty säveltäjän kuoleman jälkeen lainkaan, muutaman kappaleen levytystä lukuun ottamatta. Tähän on vaikuttanut se, että osa teoksista on kokonaan kadoksissa, näiden joukossa sinfonia.
Naisten oli vaikea saada teoksiaan julkisuuteen, ja yksi ratkaisu ongelmaan oli luoda itse puitteet niiden esityksille. Suomalaisia säveltäjä-muusikoita olivat esimerkiksi viulisti Agnes Tschetschulin (1859–1942) sekä kapellimestari Heidi Sundblad-Halme (1903–1973), joka sävelsi ohjelmistoa perustamalleen ja johtamalleen Helsingin Naisorkesterille.
Saariaho avaa tien
1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneet suomalaiset säveltäjät loivat taidettaan ”Sibeliuksen varjossa”, jonka saattoi kokea joko tukahduttavana tai suojaavana. Jää kuitenkin arvailujen varaan, miksei taidemusiikkia laajemmin säveltäviä naisia noussut esiin Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) ja Aulis Sallisen (s. 1935) sukupolvesta.
Helvi Leiviskän kolmas sinfonia kantaesitettiin Helsingissä 1976. Samana vuonna Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) soitti oman pianokonserttonsa solistina Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertissa. Hannikainen opiskeli pianonsoittoa ja sävellystä Sibelius-Akatemiassa 1967–1972 opettajanaan Einar Englund. Hän oli ensimmäinen nainen, jonka sävellys esitettiin Ung Nordisk Musik -festivaalilla (Trondheimissa 1969). Hannikainen asui ja sävelsi vuoteen 1989 asti Espanjassa, ja kotimaassa hänet unohdettiin. Eräänlainen renessanssi koettiin 2015, kun Markus Virtasen kirjoittama ooppera Hannikaisen elämästä sai ensi-iltansa.
Vuonna 1976 tapahtui myös niin, että nuori nainen nimeltä Kaija Saariaho hakeutui Sibelius-Akatemiaan professori Paavo Heinisen sävellysluokalle. Hän oli jo pitkään halunnut säveltäjäksi, mutta ei uskonut soveltuvansa siihen rooliin.
Heininen sävelsi jälkisarjalliseen tyyliin, mutta rohkaisi oppilaitaan löytämään oman tiensä. Saariaho jatkoi opintojaan Freiburgin musiikkikorkeakoulussa Brian Ferneyhoughin ja Klaus Huberin johdolla. Ennen Saariahoa samojen opettajien johdolla opiskeli myös Anneli Arho (s. 1951), jonka teokset ovat harvalukuisia mutta omintakeisia. Ferneyhoughin ja Huberin jälkisarjallinen estetiikka tuntui kuitenkin Saariahosta kahlitsevalta. Tärkeämpi impulssi oli tutustuminen spektrimusiikkiin Darmstadtin kesäkoulussa 1980.
Saariaho kiinnostui jo varhain elektronisesta musiikista. Suomessa elektroniseen musiikkiin suhtauduttiin vielä epäillen, ja tietokoneiden avulla säveltävä nainen oli todellinen outolintu. Saariaho hakeutuikin Pariisin IRCAMiin, jossa tekniset puitteet olivat huomattavasti paremmat kuin Suomessa. Pariisista tuli Saariahon kotikaupunki.
Verblendungen orkesterille ja ääninauhalle kantaesitettiin Helsingissä 1984, ja arvostelu oli osin tyrmäävää. Kun Saariaho pian alkoi saada kansainvälisiä tilauksia ja palkintoja, muuttui suhtautuminen kotimaassakin positiivisemmaksi. Suurin osa Saariahon teoksista on tilattu ja kantaesitetty Suomen ulkopuolella; esimerkiksi viulukonsertto Graal théâtre (1994) oli BBC:n sinfoniaorkesterin tilaus.
Saariahon musiikille ovat leimallisia unenomaiset ja alati muutoksessa olevat muodot sekä rajankäynti soivan äänen ja hälyn välillä, sekä elektroniikkaa hyödyntäen että ilman. Tunnistettavat melodiset aiheet ja nyttemmin myös rytmi ovat vähitellen kasvattaneet merkitystään. Yhteistyö muiden taiteilijoiden kanssa on ollut Saariaholle tärkeää. Erityisen merkittävä yhteistyökumppani on ranskalais-libanonilainen kirjailija Amin Maalouf, joka on kirjoittanut libretot Saariahon oopperoihin L’amour de loin (2000), Adriana mater (2006) ja Émilie (2008–2009) sekä oratorioon La passion de Simone (2005–2006).
Saariahon oopperoissa ovat äänessä itsenäiset ja poikkeukselliset naiset, kuten tiedenainen Émilie du Châtelet (1706–1749) ja filosofi Simone Weil (1909–1943). Adriana mater -oopperan keskeisiä teemoja ovat väkivalta, äitiys ja anteeksianto. Sodan julmuutta peilaavan teoksen myötä säveltäjän on katsottu lähestyneen ajankohtaisia ja kantaaottavia aiheita. Saariaho kertoo vierastavansa kaikenlaista mustavalkoisuutta ja pyrkineensä Maaloufin kanssa nyansoimaan hyvää ja pahaa Adriana materin jokaisessa hahmossa ja kohtauksessa.
Viimeistään L’amour de loin nosti Saariahon maailman nykysäveltäjien eliittiin. Ooppera toi 2003 hänelle arvokkaan Grawemeyer-palkinnon, ja sitä on esitetty niin Salzburgissa, Santa Fessä kuin Lontoossakin. Joulukuussa 2016 L’amour de loin nähdään uutena produktiona New Yorkin Metropolitan-oopperatalossa.
Nuorempi polvi nousee esiin
Kaija Saariahon jälkeen naispuolinen säveltäjä ei enää ole ollut Suomessa kummajainen. Kuten Minna Leinonen (s. 1977) kuvailee, Saariaho raivasi nuoremmalle polvelle tien naissäveltäjästä säveltäjäksi. Saariahon sukupolvi (hänen lisäkseen esimerkiksi Magnus Lindberg ja Esa-Pekka Salonen) synnytti myös uudelle musiikille tärkeitä rakenteita, kuten kamariorkesteri Avanti!:n ja Korvat auki -yhdistyksen, jonka konserteissa nuorin polvi saa sävellyksiään esiin.
Jovanka Trbojevic (s. 1963), Riikka Talvitie (s. 1970) ja Lotta Wennäkoski (s. 1970) kuuluvat vuosituhannen vaihteessa esiin nousseeseen säveltäjäsukupolveen. Kaikkien kolmen opettajana on ollut Paavo Heininen, joka toimi Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina 1993–2001. Trbojevicia ja Wennäkoskea on opettanut lisäksi Eero Hämeenniemi ja Talvitietä Tapio Nevanlinna. Wennäkosken opettajiin lukeutuu myös Saariaho, Sibelius-Akatemian vieraileva professori 1997–1998.
Trbojevic syntyi entisessä Jugoslaviassa ja valmistui pianistiksi Prahan musiikkiakatemiasta ennen muuttoaan Suomeen 1986. Aluksi hän keskittyi kamarimusiikin säveltämiseen, mutta suurelle orkesterille on esimerkiksi Tampere Filharmonian tilaama Vertigo (2010–2011). Säveltäjä Osmo-Tapio Räihälä on kuvaillut Trbojevicin musiikkia omaleimaiseksi ja koulukuntiin sitoutumattomaksi; Trbojevic sekoittaa nykymusiikki-ilmaisuun niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin moninaisia aineksia. Tuoreimpia teoksia on Musica nova Helsinki -festivaalilla 2016 kantaesitetty Between me and Bach pianolle ja vapaavalintaiselle soolosoittimelle (kantaesityksessä sopraanosaksofonille).
Talvitien musiikkia leimaa konstailematon suoruus sekä oikukas huumori, joka voi saada traagisiakin sävyjä. Talvitie on erityisen kiinnostunut kielestä ja säveltänyt runsaasti vokaalimusiikkia. Lieder ohne Worte -sarjassaan (2015), jossa aikaisemmista vokaaliteoksista on tullut soitinmusiikkia, hän tutkii sitä, millaisia jälkiä pois otettu teksti on jättänyt musiikkiin. Talvitie on oboisti, ja omalle instrumentilleen hän on säveltänyt muun muassa konserton Tululuikku (2002). Talvitie on aktiivinen luottamustehtävissä esimerkiksi Suomen säveltäjien ammattiyhdistyksessä.
Wennäkosken musiikki on sointimaailmaltaan hälyistä, runollisen karheaa. Kuten Talvitielle, myös Wennäkoskelle kieli ja kirjallisuus ovat tärkeitä inspiraation lähteitä, ja hän on menestynyt myös kuorosäveltäjänä. Sibelius-Akatemian lisäksi Wennäkoski opiskeli sävellystä Haagin kuninkaallisessa konservatoriossa Louis Andriessenin johdolla. Hänen tuotannossaan voi kuulla kaikuja Budapestissa vietetystä vaihto-oppilasvuodesta, jonka aikana hän opiskeli viulunsoittoa, teoriaa ja unkarilaista kansanmusiikkia. Wennäkoski on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaisen musiikkipalkinnon saajaksi, vuonna 2004 laulusarjalla N! (Naisen rakkautta ja elämää), joka käy vuoropuhelua Robert Schumannin Frauenliebe und -leben -laulusarjan kanssa, ja vuonna 2014 teoksella Jong, jossa kamariorkesterin solistina esiintyy jonglööri.
Kevyelle kokoonpanolle sävelletyistä kamarioopperoista on Suomessa tullut suosittu lajityyppi, ja sekä Trbojevic, Talvitie että Wennäkoski ovat tuoneet panoksensa tähän genreen. Wennäkosken Lelele-monodraaman (2010) rankkana aiheena on pakkoprostituutio; teos kantaesitettiin Musica nova Helsinki -festivaalilla 2011 ja nähtiin sen jälkeen myös Berliinissä, Varsovassa ja Huddersfieldissä. Trbojevicin railakkaan itseironinen kamariooppera Opera Absurdium, joka kantaesitettiin 2014 Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilla, kertoo erään pieleen menneen sävellystilauksen tarinan. Talvitien Yksi siemen, yksi suru (2015) kuvaa Aino Sibeliuksen, kansallissäveltäjän vaimon, sisäistä elämää.
Moniottelijoiden polvi
Suomen säveltäjien ammattiyhdistyksessä on 204 jäsentä, joista 22 eli noin kymmenesosa on naisia. Naisten osuus on suhteellisesti suurempi Suomeen muualta muuttaneiden säveltäjien joukossa, sillä yhdistyksen 30 ulkomaalaistaustaisesta jäsenestä viisi on naisia; Trbojevicin lisäksi tähän joukkoon kuuluu esimerkiksi italialaissyntyinen Paola Livorsi (s. 1967). Yhdistyksen naispuolisista jäsenistä 13 on syntynyt 1970-luvulla tai myöhemmin, joten pääpaino on nuoremmassa polvessa.
Lieneekö sitten Saariahon vaikutusta tai ei, mutta moni säveltäjä hyödyntää elektroniikkaa, ja taitoja on hiottu IRCAMissa. Tämä näkyy vahvasti esimerkiksi Riikka Talvitien ja Maija Hynnisen (s. 1977) sävellystyössä. Hynninen opiskeli Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla ja on myös suorittanut viuludiplomin Norjan musiikkiakatemiassa. Earthship (2015) kamariyhtyeelle ja elektroniikalle syntyi Milanon maailmannäyttelyn yhteydessä järjestettyä sävellyskilpailua varten. Hynninen on rakentanut elektronisen osuuden uhanalaisten eläinten äänistä, ja sointikuva on eläväinen ja heleän kirkas.
Minna Leinonen (s. 1977) opiskeli Jouni Kaipaisen, Hannu Pohjannoron, Eero Hämeenniemen ja Veli-Matti Puumalan johdolla Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa ja Sibelius-Akatemiassa. Leinonen hyödyntää työssään arkielämän ääniä ja ilmiöitä, kuten kaatuvan lelulaatikon ääntä orkesteriteoksessa Scatterings (2014). Myös äitiyden ja naiseuden teemat ovat esillä hänen teoksissaan. Akademiska Damkören Lyranille kirjoitettu Låt mig vara – Anna mun olla (2016) käsittelee nuoren naisen kehollisuutta ja ulkonäköpaineita. Leinonen yhdistää kuorolaisten omia tekstejä Edith Södergranin runoihin, ja kokonaisuuteen kuuluu myös taiteilija Heta Kutchkan visualisointi. ”Monet naisista eivät olleet paljastaneet kipeimpiä kehollisuuteen ja ulkonäköön liittyviä kokemuksiaan ja haukkumanimiään aiemmin kenellekään, häpeä oli syvällä”, Leinonen kertoo. ”Halusin teoksen välityksellä kertoa näille naisille, kuinka heistä jokainen on kaunis ja että naiskauneus – sen todellisessa merkityksessä – on jokaisen naisen upea, aistillinen ominaisuus.”
Rovaniemeltä kotoisin olevan Outi Tarkiaisen (s. 1985) musiikissa korostuu pohjoinen ulottuvuus ja kuuluvat sekä jazz- että taidemusiikin vaikutteet. Hänen sävellyksenopettajiaan Sibelius-Akatemiassa olivat Eero Hämeenniemi, Veli-Matti Puumala ja Kari Heinilä. Tarkiainen toimii myös big band -kapellimestarina ja on tehnyt yhteistyötä etenkin Norrbotten Big Bandin kanssa. Lapin kamariorkesteri kantaesittää syksyllä 2016 Tarkiaisen orkesterilaulusarjan Maa, kevään tytär, jonka teksti on kollaasi pohjoissaamenkielistä runoutta. Teokseen kuuluu myös Elina Oikarin videoteos.
Kuva yksin kammiossaan pakertavasta (mies)säveltäjästä on entistäkin pölyttyneempi. Nuorempi polvi on moniottelijoiden polvi, jolle monitaiteelliset ja vuorovaikutukselliset, usein vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolella toteutetut projektit ovat arkipäivää. Työkentän pirstaloituessa säveltäjältä vaaditaan oma-aloitteisuutta, joustavuutta ja kykyä erottautua. Pianisti–säveltäjä Maria Kallionpään (s. 1981) erikoissoittimena on lelupiano, jolle hän on myös säveltänyt musiikkia. Anna Huuskonen (s. 1983) on säveltänyt musiikkia esimerkiksi lyhytelokuviin, ja lisäksi hän on toiminut hallinnollisissa tehtävissä, kuten toisena Suomen UNM-toimikunnan puheenjohtajista 2015 sekä Musica nova Helsinki -festivaalin tuottajana.
Jatko-opinnot houkuttavat monia säveltäjiä. Hynninen jatkaa opintojaan sekä Sibelius-Akatemiassa (musiikkiteknologia) että Berkeleyn yliopistossa (sävellys). Kallionpää on valmistunut tohtoriksi Oxfordin yliopistosta aiheenaan pianon laajennetut soittotekniikat, ja sekä Talvitie, Leinonen että Tiina Myllärinen (s. 1979) valmistelevat tohtorintutkintoa Sibelius-Akatemiaan.
Säveltäjäkoulutusta antaa Suomessa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian lisäksi Tampereen ammattikorkeakoulu. Ammatillinen sävellyksenopetus on toistaiseksi miesten käsissä, ja tilanteen soisi muuttuvan. Musiikkiopistotasolla Sanna Ahvenjärvi (s. 1972), Talvitie ja Leinonen tekevät jo tärkeää työtä lasten ja nuorten sävellyksenopettajina, uusien säveltäjänalkujen parissa.
Teksti: Anna Pulkkis.
LÄHTEET
Hako, Pekka (toim.) 2002. Minä, säveltäjä 1. Nykysäveltäjät kirjoittavat työstään. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa.
Hako, Pekka ja Nieminen, Risto (toim.) 2006. Ammatti: säveltäjä 2006. Helsinki: Like.
Heiniö, Mikko et al. (toim.) 1994. Suomalaisia säveltäjiä. Helsinki: Otava.
Holsti-Setälä, Helena. 2015. Ida Moberg (1859–1947). Aatteellisen naisen säveltäjäkuva. Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto.
Moisala, Pirkko ja Valkeila, Riitta 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä.
Moisala, Pirkko 2009. Kaija Saariaho. Urbana and Chicago: University of Illinois Press.
Ranta, Sulho (toim.) 1945. Suomen säveltäjiä puolentoista vuosisadan ajalta. Porvoo: WSOY.
Saariaho, Kaija 1978. ”Me naiset.” Rondo 16 (2/1978), s. 18–20.
Tarasti, Eila 1995. ”Kuka oli Helvi Leiviskä?” Rondo 33 (5/1995), s. 32–35.
Torvinen, Juha ja Tuovinen, Petri (toim.) 2002. Minä, säveltäjä 2. Nykysäveltäjät kirjoittavat työstään. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa.
Lisäksi lähteenä on käytetty yksittäisten säveltäjien ja Music Finlandin kotisivuja sekä Kaija Saariahon ja Minna Leinosen haastatteluja heinäkuulta 2016.