Teksti: Mikko Heiniö
Kuten aina, olennaisin on sanottu jo aikaisemminkin. Siitä miten suomalaiset taidemusiikin säveltäjät ovat ammentaneet virikkeitä Grand Popon miljööstä, kirjoitin artikkelissani ”Rumpukalvolla” (teoksessa Huomenta Afrikka! 2009). Lainaan siitä alun:
”Todellisuus tuli iholle; yhtäkkiä se ei enää ollutkaan median konstruktio vaan välitön aistimus. Selittämätön ja selvä, oma ja yleispätevä kuin musiikkielämys, jota ei tarvitse oikeuttaa ’ymmärtämällä’. Ensimmäisen Afrikan-matkani ollessa lopuillaan sanoin [Villa Karon perustajahahmoihin kuuluneelle] Carl Beckerille, etten ymmärrä afrikkalaisia. Ja tähän hän: ’No sitten voit asua täällä.’ Aika pian seurasikin kolme uutta matkaa Afrikkaan ja aina sama kummallinen kotiintulon tunne, jollaista muut mantereet eivät ole tarjonneet. Kun on sekä kotonaan että täysin ulkopuolinen, voi asettua kärpäseksi omaan kattoonsa, myöntää että kyseessä ei ole tieteellinen tutkimusmatka vaan taiteellinen egotrippi.”
Kaiken kaikkiaan olen ollut Villa Karon residenssissä neljästi ja lisäksi vieraillut Grand Popossa muutenkin. Ja joka kerta olen tullut tietoiseksi siitä, miten meidän arkitodellisuutemme – kotona Euroopassa – ei ole läheskään kokonaan henkilökohtaista, itse koettua, vaan tiedotusvälineiden rakentamaa. Ja kun Suomessa esimerkiksi hampaita pestessäni ajattelen seuraavia töitäni tai maailman murheita, niin Beninissä ajattelen – niin, hampaiden pesemistä. Kokemus ei ole triviaali eikä eskapistinen vaan syvästi eksistentiaalinen: olen läsnä omassa elämässäni. Toki voisi väittää, että saman pystyy kokemaan missä tahansa muuallakin missä ei ole televisiota tai sanomalehtiä eikä nettikään oikein toimi. Ehkä niin, mutta minulle tämä tapahtui vasta Afrikassa. (Illuusiota kenties, mutta terveellistä sellaista.) Varmasti asiaan vaikuttivat ratkaisevasti myös Grand Popon tavattoman ystävälliset ja huomaavaiset ihmiset.
Jo alun alkaen olen siis kokenut olevani Beninissä samanaikaisesti sekä kotona että ulkopuolinen – ja tämä on tuntunut pelkästään hyvältä. Hieman saman tyyppisen mutta huomattavasti elegisemmän paradoksin koki säveltäjä Paavo Heininen, kun hän maaliskuussa 2002 sai Villa Karoon tiedon kollegamme Erkki Salmenhaaran kuolemasta. Paavon sävellyksen nimeksi tuli Täällä:
”Mutta uutinen (kuolinviesti), kohtalon isku kuin vieressä aaltoilevan Atlantin hyökyaalto, oli teoksen alkusynty. Ja vaikka Beninin linnut, omiemme alttoääniset serkut, laulavat, niin teos on eräs jälkirepliikki Erkki Salmenhaaran elämään. ’Täällä’ tarkoittaa sitä paikkaa, missä taiteilija aina on, vaikka onkin aina ’muualla’.”
Paavon palattua Afrikasta kysyin häneltä, mikä sieltä jäi erityisesti mieleen. Hän vastasi: ”Ihmisten silmät.”
Sävelsin Villa Karon perustajan Juha Vakkurin runoihin mieskuorokappaleen Täällä, kaikkialla (2019). Tekstit liittyvät Vakkurin 15-vuotiaana kuolleeseen Karo-poikaan – ja Afrikkaan. Vaikka siinä kyse ei olekaan samanlaisesta taiteilijan eksistenssistä kuin Heinisellä niin erityisestä läsnäolosta kumminkin. Viimeinen laulu päättyy näin:
Täältä on Helsinkiin
kuusituhatta kilometriä.
Se on uutta että nyt
et ole enää siellä,
vaan täällä, aina, kaikkialla,
mukana kuin olkalaukku,
jossa on välttämätön.
Juha kuuli sävellyshankkeestani pari viikkoa ennen kuolemaansa ja kirjoitti minulle Beninistä: ”Voi mikä ilahduttava uutinen. Kiva että on tuollaisia asioita odottamassa.” Sävellys on omistettu hänen muistolleen.
Beninissä kuolema ei välttämättä ole mikään suureen suruun sortava tapahtuma. Hautajaiset voivat olla hyvinkin elämänmyönteinen seremonia – paitsi jos ihmisen katsotaan kuolleen liian varhain. Marraskuussa 2015 sain Villa Karoon viestin loistavan säveltäjän, Jouni Kaipaisen aivan liian varhaisesta kuolemasta. Hän oli vieraillut juuri perustetussa Villa Karossa vuonna 2000, muutaman kuukauden ennen minua. Jouni tuli Villa Karossa tunnetuksi siitä, että hän alkoi säveltää jo neljän aikaan aamuyöstä hyödyntääkseen viileintä vuorokauden aikaa. Teoksella, jonka hän oli aloittanut jo Suomessa, oli kiire – kuten Jounin teoksilla varsin usein. Hän työskenteli niin intensiivisesti, että ympäristöön tutustuminen taisi jäädä varsin vähiin. Tuolloin ihmettelinkin, miksi reissata Afrikkaan asti tekemään sitä minkä voisi vallan hyvin tehdä Suomessakin. Palattuani residenssistä kirjoitin Kompositioon 2001 muun muassa seuraavaa:
”Tässä hiostavassa ilmanalassa ei kannata stressaantua vaatimalla itseltään pitkiä ja tuloksekkaita työpäiviä – esim. jonkin kotoperäisen deadlinen orjuuttamana; aika on Afrikassa riittoisa luonnonvara, johon tutustuminen on yksi matkan tarkoituksista.”
Mutta vuonna 2015 ymmärsin Jounia paremmin, kun päädyin itsekin Villa Karossa tekemään sävellystyötä, jonka olisi voinut yhtä hyvin tehdä Suomessa. Alun perin kaavailemani afrikkalaishanke ei käytännön syistä käynnistynyt, joten tartuin uudelleen kirkko-oopperaani Riddaren och draken, josta minulta oli tilattu suomenkielinen versio. Kyse ei ollut pelkästä kääntämisestä vaan myös laululinjojen muokkaamisesta kielen ehdoilla. Mutta se oli normaalia sävellystyötä olennaisesti helpompaa sikäli, että saatoin rakentaa valmiille pohjalle. Niinpä pääsin liikkeelle ilman sellaista keskittymistä, joka edellyttää täydellistä rauhaa. Hiljaista Villa Karon ympäristössä on vain öisin – mikä saattoi olla toinen syy Jounin valitsemaan työaikaan.
Itse asiassa tuo oopperan muokkaus oli juuri sopiva työ Villa Karoon: huolimatta helteestä ja hälystä oli helppo noudattaa nulla dies sine linea -periaatetta. Ja aikaa jäi kosolti sille Afrikalle, joka on vain Afrikassa. En tietenkään silti suosittele, että säveltäjä lähtisi Afrikkaan tekemään työtä, joka kotona sujuisi yhtä hyvin tai paremminkin. Tammi–helmikuulla 2023 minulla oli Villa Karossa työn alla uusi teos kitaralle ja pianolle. Toki se oli ajatuksissa muttei juurikaan edistynyt notaatioasteelle, sillä kumpaakaan soitinta, joiden klangeja piti voida eksperimentoida, ei ollut käsillä. Sävellystyökalut on tuotava Suomesta, ellei sitten Jounin tavoin työskentele klassiseen tapaan, pelkän kynän ja nuottipaperin avulla. Läppärin lisäksi matkatavaroihin on helppo sisällyttää pieni keyboard nuottien syöttämistä varten – kunhan sitten muistaa suojata kaiken elektroniikan kostealta meri-ilmalta.
Hedelmällisempää kuin varsinainen nuottien kirjoittaminen Villa Karossa on mielestäni videointi, äänittäminen ja musisointi paikallisten muusikkojen kanssa – sekä tietenkin ylipäätään Beniniin tutustuminen. Kaikkea tätä voi sitten matkan jälkeen hyödyntää omassa musiikissaan ja ajattelussaan. Länsiafrikkalaisia rytmisiä ja melodisia elementtejä sisällytin erityisesti teoksiini Khora pianolle ja viidelle lyömäsoittajalle (2001), Café au lait huilulle, klarinetille, viululle, sellolle ja pianolle (2006) ja Täällä, kaikkialla mieskuorolle (2019).
Café au lait sai nimensä Pendjarin luonnonpuiston oppaalta, jonka mielestä meidän eurooppalaisten pitäisi mennä naimisiin afrikkalaisten kanssa, sillä siitä syntyy kauniita ”maitokahvilapsia”. Olin samaa mieltä lasten kauneudesta ja siitä, että pianotekstuuri tarvitsee sekä mustia että valkoisia koskettimia. Sittemmin osuin maratonmatkalla Berliinissä airbnb-asuntoon, jonka emännän miesvainaa oli afrikkalainen – kotoisin Grand Poposta. (Pieni maailma siis.) Kun keskustelu kääntyi heidän tanssijatyttäreensä, sain kuulla, että ”maitokahvilapsen” asema – ainakin Afrikassa – saattoi olla pikemmin stigma kuin onni.
Joutuisinkohan miettimään uusiksi tuon sävellyksen nimen nyt 16 vuotta myöhemmin? Postkolonialistisen teorian myötä kulttuurinen omiminen on noussut kuumaksi teemaksi, ja taiteilijatkin saattavat joutua canceloinnin kohteeksi. Mutta minun nähdäkseni kaikki kulttuuri on omittua, joten puhe esimerkiksi jostain ”aidosti” kansallisesta musiikista on enimmäkseen tyhjän myytin jauhamista. Ylikansallisen jazzin ja populäärimusiikin lienee helppo tunnistaa ja tunnustaa afrikkalaiset juurensa, vaikka kauempaa taustalta löytyykin jotain niin karmeata kuin orjakauppa. Monet nykytaidemusiikinkin säveltäjät ovat ammentaneet vaikutteita afrikkalaisesta musiikista, hyvänä esimerkkinä György Ligeti, jota kiinnosti pygmien rytmiikka. Onko tässä kyse sitten appropriaatiosta, terveistä kulttuurivaikutteista, vai misappropriaatiosta, riistosta? Onko valkoisen säveltäjän suhde afrikkalaiseen ystäväänsä ja kollegaansa automaattisesti alistava, vaikkei siihen minkäänlaista halveksuntaa sisältyisikään? Pelkäänpä, että nykyisessä keskusteluilmapiirissä löytyy niitäkin, joiden vastaus on myöntävä…
Silloin kun afrikkalainen musiikki ei ole tallennettua – sen enempää nuoteiksi kuin äänilevyiksikään – on ulkopuolisen usein vaikea tietää, miltä osin se on tietyn yksilön luomaa, tekijänoikeudellisesti suojattua, ja miltä osin taas traditionaalia, public domain. Tässä liikutaan harmaalla alueella. Jos etsit afrikkalaisessa kylässä muusikkoa, niin miltei kuka mies tahansa saattaa sellaiseksi ilmoittautua. Ja vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta kyseessä olisi kansanmusiikki, niin muusikko voi katsoa esittämänsä kappaleen omakseen. Länsimainen tekijänoikeus suojelee lähinnä melodioita. Kylämusiikkia Beninissä taas hallitsevat lyömäsoitinrytmit, jos kohta siellä joskus kuulee myös pentatonista laulua. Näitä aineksia on myös sävellyksessäni Café au lait. Ovatko ne varkauksia vai tribuutteja Grand Popon äänimiljöölle? Usein tekijänoikeudet aktualisoituvat kiistaksi asti vasta silloin, kun niillä voisi päästä tahkoamaan rahaa – mikä taidemusiikin puolella ei ole järin yleistä.
Kävin tästä problematiikasta keskustelun tärkeimmän afrikkalaisen informanttini, Noël Saïzonoun kanssa. Helsinki-Cotonou Ensemblen keulahahmona hän on musisoinut paljon Suomessa ja saanut perspektiiviä siihen, mitä kulttuurivaihto musiikissa on. Huolimatta hyvästä tahdosta, jonka parikymmenvuotinen ystävyytemme takasi, asian käsittely ei ollut ihan helppoa. Oikeastaan koko ongelman esiin nostaminen tuntui vähän hätävarjelun liioittelulta. Vaikka olin aikoinani nauhoittanut Noëlin bändiä ja ammentanut siitä vaikutteita, hän ei – täysin erilaisen tyylin ja kontekstin vuoksi – juurikaan kuullut afrikkalaisia aineksia Café au lait’ssa. Kuvailtuani Afrikka-elämyksiäni konsertin käsiohjelmassa, muuan kriitikko kuittasi, ettei niistä välity mitään tuossa sävellyksessä, ”vilket kanske hänger samman med att varje människans Afrikaupplevelse skiljer sig från en annans”.
Artikkeli on julkaistu myös Kompositio-lehdessä 1/2023.