Kollegojen kesken: Sauli Zinovjev

Tällä palstalla Suomen Säveltäjien jäsenet esittävät toisilleen kysymyksiä, jotka saattavat koskea kollegan tuotantoa, tekniikkaa, filosofiaa tai vaikkapa uraa. Tässä kertaa viimeksi vastannut Kalevi Aho esittää kysymyksen Sauli Zinovjeville. 

Kalevi Ahon kysymys

Läpimurtosi säveltäjänä tapahtui nopeasti. Vuonna 2014 teoksesi Gryf sai kolmannen palkinnon Uuno Klami -sävellyskilpailussa, minkä jälkeen olet saanut huomattavia sävellystilauksia ja kansainvälisiä huippunimiä teostesi solisteiksi. Nopea menestys voi aiheuttaa säveltäjälle henkisiä paineita: odotukset uudesta teoksesta ovat suuret sekä yleisön että muusikkojen keskuudessa.  

Vaikuttavatko yleisön ja muusikkojen odotukset jollain tasolla säveltämiseesi? Vaikeuttavatko ne työtä? Toinen kysymys: luet aika paljon kaunokirjallisuutta, olet puhunut innostuneesti muun muassa Heikki Kännön romaaneista. Oletko saanut sävellyksiisi vaikutteita kirjallisuudesta? Jos olet, miten tämä näkyy teoksissasi? 

Sauli Zinovjevin vastaus

Kokemukseni mukaan etenkin orkesterimaailmassa, jossa olen pääasiassa toiminut, elävä säveltäjä on melko vieras olento. Fokus on usein esiintyjissä, ja monoliittinen säveltäjäkaarti toimii ikään kuin alan materiaalisena perustana. Siksi elävän orkesterisäveltäjän urapolku on luonteeltaan hyvin erilainen kuin esiintyvien taiteilijoiden nousukiito, jossa onnistumisia palkitaan välittömin uusintakutsuin ja täytetyin kalenterein. Säveltäjän työn aikajännettä tarkastellaan vuosikymmenissä ja ura rakentuu hitaasti: monesti menestyksekkäidenkin yhteistyökuvioiden jälkeen paluuta parrasvaloihin voi joutua odottamaan pitkään. 

Alamme erityispiirre on myös se, että konserttiyleisö, kriitikot tai edes sävellyksen esittäneet muusikot eivät aina pysty vaikuttamaan teoksen jatkoon. Alallamme ei myöskään ole juuri fanikulttuuria, eikä säveltäjiin kohdistu henkilöjulkisuutta, joitakin äärimmäisiä esimerkkejä lukuun ottamatta. Uutta teosta saa siis valmistaa rauhassa ja kokemukseni mukaan myös hyvinkin vapaana odotuksista.  

Teoksen vastaanotto on myös yksi niistä asioista, joihin säveltäjä itse voi vähiten vaikuttaa, enkä usko, että esteettisellä taktikoinnilla voisi saavuttaa yhtään mitään tässä epävarmassa yhtälössä. Tämän vuoksi en tunne erityistä painetta itse sävellystyön keskellä, vaikka kantaesityksen hetken ollessa käsillä toki toivon, että teos tarjoaisi elämyksen konserttiyleisölle. 

Minulle tärkeintä on luottamus, jonka saan esittäjiltä ja tilaajilta. Mitä läheisempi yhteistyökumppani on, sitä rohkeammin uskallan kokeilla uusia ratkaisuja ja ottaa ilmaisullisia riskejä. Vuosien myötä myös yhteistyön luontevuus ja miellyttävyys ovat nousseet yhä tärkeämmiksi. Kun yhteistyö toimii, musiikilleni annetut mahdollisuudet eivät luo paineita onnistumisesta, vaan päinvastoin vahvistavat itsevarmuuttani. 

Vaikka itse sävellystyö on äärimmäisen palkitsevaa, säveltämisen muuttuminen ammatiksi on kyllä tuonut tullessaan paineita. Suurimmat niistä ovat säilyneet urani alusta lähtien käytännössä samoina ja liittyvät tulevaisuuden epävarmuuteen. Projektini ovat olleet enimmäkseen lyhytsyklisiä: työtilaisuudet ovat varmistuneet myöhään, eikä minulla ole ollut pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia sävellystilausten jonoja. Usein tilaussopimuskin on allekirjoitettu vasta teoksen valmistuttua. Toistuvasti projektin valmistumisen päässä on häämöttänyt tyhjyys. 

Tämä on kaksipiippuinen asia: toisaalta uusi sävellykseni on monesti ollut tavallaan ”viimeinen teos”, jonka valmistamiseen on liittynyt lopullisuuden eetos. Se on auttanut minua viemään teoksen loppuun apinan raivolla ja antamaan sille kaikkeni. Toisaalta taas silloin, kun seuraava projekti on jo tiedossa, se vapauttaa ottamaan taiteellisia riskejä – vaikka sävellys epäonnistuisi täysin, uusi mahdollisuus odottaa jo. 

Ajoittain musiikkibisneksen armoilla keikkuessa kokemani hierarkkisuus tuo osaltaan paineita ja ulkopuolisuuden tunteita. Uutena paineen lähteenä koen myös uusille sävellyksille asetetut ulkomusiikilliset odotukset. Nykyisessä maailmantilanteessa teoksen sisältö saatetaan haluta nähdä alisteisena säveltäjän asemalle tai siihen liitetylle viestille. Toisin sanoen sävellys olisi ikään kuin paketoitava helposti verbalisoitavaan viitekehykseen jo ennen kuin se on edes olemassa. Olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt pitämään etäisyyttä tällaisiin odotuksiin ja keskittymään siihen, mikä minulle on tärkeintä: pyrkimykseeni tehdä itselleni merkityksellistä musiikkia. 

Joskus vastaan tuleva ajatus menestyksen tuomasta kiireestä tuntuu säveltäjän näkökulmasta vieraalta – säveltäjä tarvitsee ennen kaikkea aikaa ja vapautta kellua tyhjän kalenterin yllä ja täyttää päivänsä sisäistä maailmaansa kuunnellen. Kiitos arvokkaan apurahajärjestelmämme olen voinut monien kollegoideni tavoin omistautua säveltämiselle täysipäiväisesti, ja näin ollen ajanhallintaan liittyvät paineet ovat pysyneet aisoissa. 

Paineita voi syntyä myös inspiraation ylläpitämisestä. Säveltäjän paradoksi on olla innostunut asioista, joita ei vielä ole. Minulle toimivin tapa on yksinkertaisesti tarttua työhön ja kirjoittaa ulos myös kaikkein huonoimmat ideat, jotka sitten voivat johtaa johonkin kelvollisempaan oivallukseen. 

Tästä itsensä inspiroimisesta päästään myös toiseen kysymykseen: kirjallisuus on minulle keskeinen henkinen ravinnonlähde. Perheessäni on aina luettu, ja siksi kirjaan tarttuminen on ollut minulle luontevaa. Usein minulla on useampi kirja kesken yhtä aikaa, ja vietän niiden parissa aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Vaikka teoksissani harvoin on suoria yhteyksiä kirjallisuuteen, sen vaikutus on syvällinen. Kirjallisuus on minulle eräänlaista paikallaan matkustamista, joka rikastaa mieltäni ja muuttuu lopulta musiikiksi.

Kirjoitus on julkaistu myös Kompositio-lehdessä 2/2025.
Kuva: Maria Svidryk