Tällä palstalla Suomen Säveltäjien jäsenet esittävät toisilleen kysymyksiä, jotka saattavat koskea kollegan tuotantoa, tekniikkaa, filosofiaa tai vaikkapa uraa. Tällä kertaa viimeksi vastannut Mikko Heiniö esittää kysymyksen Minna Leinoselle, ja seuraavalla kerralla Leinosen nimeämä säveltäjä vastaa hänen esittämäänsä kysymykseen.
Mikko Heiniön kysymys:
Tämän kysymyksen voi esittää vain säveltäjä (sillä muitahan se ei huoleta), ja usein tätä onkin kysytty: Kannattaako orkesteriteoksia ylipäätään säveltää, jos esityksiä parhaassakin tapauksessa on vain ne kuuluisat kolme: ensimmäinen, viimeinen ja ainoa? Vaikka yleisö kokee sinfoniakonsertissa kiinnostavaksi juuri uuden teoksen, vanhojen ohessa, kapellimestarit ja intendentit eivät tunnu sitä uskovan. Mitä sinä tekisit, jos päätyisit orkesteri-intendentiksi?
Minna Leinosen vastaus:
Kiitos kysymyksestä, Mikko. Sinun, Kalevi Ahon ja Paavo Heinisen paljon pohtima aihe on relevantti säveltäjien lisäksi ainakin muusikoille, yleisölle, intendenteille, festivaalien johtajille ja kapellimestareille.
Imago. Tämä on osittain imagokysymys. Osmo Tapio Räihälän Finlandia-palkittu kirja Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021) ravisteli mielikuvaa nykymusiikin vaikeudesta. Sävellysoppilaani huomautti, että myöskään Mozart ei ole kaikille helppoa kuunneltavaa. Kuitenkin lähes joka nykymusiikkia sisältävässä konsertissa kuulen jonkun sanovan, kuinka virkistävää on kuulla aikamme musiikkia. Viimeksi niin tapahtui syyskuussa TampereRaw’n konsertissa, jossa kuultiin Maija Hynnisen, Ilkka Hammon, Tomi Räisäsen ja Cecilia Damströmin kantaesitykset. Eräs kuulija sanoi, että tämä oli musiikkia, jota jää miettimään vielä kotona, sillä sen kaikki vaikutukset eivät näy heti.
Kielteisen mielikuvan karistamisessa ja asennemuutoksessa auttaisi tietysti se, että nykymusiikki soisi enemmän. Tämä on siis eräänlainen noidankehä. Kysymys on kuitenkin mielestäni tätä laajempi.
Viestintäkanavat. Kuuntelukokemukseen vaikuttaa moni teoksen ulkopuolinen tekijä, kuten se, kuinka teos ja säveltäjä tuodaan esille eri viestintäkanavissa. On ilmeistä, että Brahms kertoo yleisölle enemmän kuin elävä säveltäjä. Siksi nykysäveltäjien teoksia tulisi avata ennalta ja markkinoida enemmän. Jos viestinnässä onnistutaan, nykymusiikkiteos voisi olla jopa konsertin vetonaula.
Paikallisuus. Jos olisin suurten kaupunkien ulkopuolella toimiva intendentti, toisin esiin myös paikallisia taiteilijoita. Waltteri Torikan johtama paikallisylpeys on Hämeenkyrön festiwaalit, joka toi paikkakunnalta kotoisin olevan säveltäjän Paavo Korpijaakon sekä paikallisesta F. E. Sillanpäästä kertovan Seppo Pohjolan kunnianhimoiset uudet oopperat kyläläisten, kesäasukkaiden ja ulkopaikkakuntalaisten koettaviksi. Alueellinen saavutettavuus luo matalan kynnyksen mahdollisuuksia tulla taiteen pariin.
Vahva visio, moniäänisyys, vaivannäkö ja yhteistyö. Ainoa tapa lähestyä yleisöä ei ole se, mitä oletetaan heidän toivovan tai mikä soi muualla. Jos olisin ohjelmoinut vuoden 2024 Tampere Biennaleen minulle sellaisenaan ehdotettuja kokonaisuuksia, eräältäkin säveltäjältä olisi voinut tulla jopa viisi teosta. Tämä taas olisi pois moniäänisyydestä. Olisi helppoa tarttua siihen, mikä tuodaan tarjottimella. Vähän esitettyjen tai esittämättömien teosten löytäminen edellyttää vaivannäköä. Vision tulee olla vahva.
Onko yhtenä syynä nykymusiikin vähäiseen esittämiseen se, että sitä ei tunneta kovinkaan kattavasti? Intendentit eivät välttämättä ole musiikkitaustaisia. Jos olisin orkesterin intendentti, työtäni helpottaisi orkesterin taiteellinen ohjelmistotoimikunta, ja varmistaisin, että sen jäsenenä olisi vähintään yksi nykymusiikkia hyvin tunteva muusikko. Kertoisin toimikunnalle pyrkiväni siihen, että joka konsertissa olisi mukana vähintään yhden elävän säveltäjän teos. Palkkaisin nykymusiikkia seuraavia ylikapellimestareita, jotka esittäisivät myös vähemmän esillä olleita teoksia ja säveltäjiä. Lisäksi kääntyisin kustantajien ja julkaisijoiden puoleen. Festivaalityössäni korvaamattomana apuna ovat olleet Music Finlandin Kari Laitinen ja Fennica Gehrmanin Henna Salmela.
Taidekasvatuksen rooli. Filosofi Martin Buberin mukaan kasvatuksessa kuunnellaan sitä, mikä kasvaa. Nykymusiikki muuttuu ja kommentoi. Yleisö löytyy sitä kautta, että opimme kuuntelemaan monenlaista musiikkia. Upeaa työtä tällä saralla tekevät Taidetestaajat, joka vie kaikki kahdeksasluokkalaiset kokemaan taidetta, sekä Tampereella jo pitkään toiminut Taidekaari. Taidekasvatus on perusta kaikelle taiteelliselle tekemiselle, myös musiikin esittämiselle ja kuuntelulle. Taidekasvatuksen jatkuvan kehittämisen ja resursoinnin avulla pääsisimme irti ajatuksesta, että nykymusiikki ei ole minua varten – tai sitä ei parhaassa tapauksessa edes pääsisi syntymään. Tärkeää työtä kotimaisen nykymusiikin hyväksi tehdään myös kapellimestariluokilla, joissa harjoitetaan uutta musiikkia, ja edelleen suomalaiseen musiikkiin tutustuneet kapellimestarit vievät suomalaista musiikkia ulkomaille.
Minusta on kiinnostavaa, kuinka eri tavoin kuulemme musiikkia ja kuinka se voi muuttua jo yhden konsertin aikana. Joitakin vuosia sitten Anna-Maria Helsing vei Kaarne-teokseni esitettäväksi BBC Philharmonic -orkesterin The Red Bricks Session -sarjaan. Konseptissa Kaarne esitettiin konsertin alussa ja lopussa. Musiikkitoimittaja Richard Bratby oli kirjoittanut teoksesta konsertissa reaaliajassa etenevän, puhelimen kautta seurattavan kuvauksen, jonka avulla kuulijat saattoivat esityksen aikana kiinnittää huomiota yksityiskohtiin ja luoda mielikuvia. Väliajalla intendentti haastatteli Helsingiä ja minua, ja yleisö sai esittää meille kysymyksiä. Toisella puoliajalla yleisö kuunteli teoksen uudestaan ilman kuvausta. Innostuneet kuulijat kertoivat, kuinka he toisella kerralla alkoivat kuulla musiikista uusia asioita. Nykymusiikki hyötyy erilaisista konsepteista. Sitä voisi olla enemmän esillä myös julkisissa tiloissa ja kaupunkitaiteessa.
Jälkiä ajastamme. Nykymusiikkia olivat aikanaan Beethoven, Stravinsky ja Sibelius. Meille heidän sävellyksensä, niiden esitykset ja vastaanotot kertovat menneiden aikojen ihmisyydestä, kulttuurista, yhteiskunnallisista tapahtumista ja juurista. Taidehistoria auttaa meitä ymmärtämään maailmaa, itseämme ja toisiamme. Niin ikään nykymusiikki on kuva meistä, meidän ajastamme, tunteistamme ja ajattelustamme. Jälkipolville se tulee kertomaan siitä, keitä me olemme olleet.
Jouni Kaipainen sanoi, että taideteos kuuluu kaikille. Jollei sitä vastaanoteta, se ei realisoidu, saa olemassaoloa tässä maailmassa. Parhaassa tapauksessa teos syntyy tuhat eri kertaa, jos salissa istuu tuhat kuulijaa, Jouni jatkoi. Lukuisat yhdistyksemme jäsenten orkesteriteokset ovat soineet sen yhden kerran, osa ei ole saanut ainoatakaan esitystä. Eräs kollegamme pohti, pitäisikö konserttisalien seinille levittää esittämättömien teosten partituureja, jotta ne edes jollain oudolla tavalla olisivat olemassa ja havaittavissa. Pahoin pelkään, että seinät täyttyisivät äänettömistä nuoteista. Millainen jälki meidän ajastamme jää?
Lopuksi. Jos olisin intendentti, rakentaisin tasapainoisia konsertteja. Minulle tasapainoon kuuluvat aikamme äänet. Pitkään intendenttinä toimineen kollegamme Tero-Pekka Henellin mukaan varsin yksinkertainen ratkaisu olisi sijoittaa nykyteoksia konserttien avausnumeroiksi ja vähitellen herättää kuulijoiden uteliaisuus nykymusiikkia kohtaan. Tämän lisäksi nostaisin esiin myös kunnianhimoisia ja laajoja nykyteoksia. Lopulta kyse on siitä, kuinka suhtaudumme itsellemme vieraaseen. Koetaanko mahdollinen vieraus uhkaksi omalle olemassaololle? Eikö lopulta vieraus ole elämän ja sen jatkumisen edellytys?
Sävellämme musiikkia esitettäväksi ja kuultavaksi. Toivokaamme, että yhdistyksen juhlavuosi toisi hohtoa nykymusiikille ja äänemme soisivat moniäänisesti kautta maan.
Kirjoitus on julkaistu myös Kompositio-lehdessä 2/2024.
Kuva: Ville Hautakangas