Tällä uudella palstalla Suomen Säveltäjien jäsenet esittävät toisilleen kysymyksiä, jotka saattavat koskea kollegan tuotantoa, tekniikkaa, filosofiaa tai vaikkapa uraa. Palstan avaa Aulis Sallinen, jolle kysymyksen esittää Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Antti Auvinen. Seuraavalla kerralla Aulis Sallisen nimeämä säveltäjä vastaa tämän esittämään kysymykseen.
Antti Auvisen kysymys:
Ajattelen, että säveltäjän ammatissa varmaa on ainoastaan epävarmuus. Ja että jokaisella säveltäjällä on aikoja, jolloin saattaa kaivata lisää varmuutta siitä, että säveltäjän taiteellinen työ kantaa, on merkityksellistä ja ehkä elättääkin. Millaiset asiat, roolimallit tai esimerkit ovat antaneet sinulle voimaa ja uskoa työssäsi pitkän urasi aikana?
Aulis Sallisen vastaus:
Antti Auvinen ja te muut kollegat, olemme valinneet ammatin, jonka seurauksena hiljaisuus rikkoutuu. Organisoidulla tavalla. Arvokkaan olotilan rikkomisella täytyy olla hyvä syy. Ja onhan niitä. Tärkein ja varhaisin on ihmisen musikaalisuuteen liittyvä pidäkkeetön leikkimieli. Se voi alkaa jo varhain, jo lapsuudessa, ja harrastelun tuloksena voi sitten olla ensimmäinen kompositio.
Olemme valinneet vaikean ammatin, joka on onnistuessaan monin tavoin palkitseva. Lienee harvinaista, että säveltäjäksi noin vain päätetään ryhtyä. Tavallisin tie on asteittainen liukuminen ammattiin. Tämän saavat aikaan teosten alkava menestyminen julkisuudessa ja työn ammattimaistuminen. Kysyt, mikä saa musiikin tekijän uskomaan työnsä mielekkyyteen. Onko muuta kuin julkisuuden tuoma kannustus? Koska se aika ajoin pettää ja jokaisella on väistämättä myös pimeät hetkensä, elossa pysymiseen tarvitaan taas tuota leikkimieltä ja luovan työn antamaa sisäistä tyydytystä. Kovin pyhäkoulumaiseltahan tuo kuulostaa, mutta onko muuta?
Luova työ on merkittävä osa humanismia, ja tämä toteamus avaa tänään uuden ja kipeän ongelman: kuinka löytää mielekkyyttä järjestyksen ja kauneuden etsimiselle aikamme irvokkaan julmassa ja kaiken ihmisyyden unohtavassa maailmassa? Tai onko se juuri nyt tarpeen? Itse koin vahvan turhautumisen 1980-luvun alussa. Maailmaa hallitsi käsinkosketeltava ydinsodan pelko. Tilaustyön, viidennen jousikvartettoni materiaali lojui työpöydällä. En päässyt alkuun ennen kuin langetin oman tuomioni maailman menolle: hakkasin materiaalin mosaiikinpalasiksi.
Elämänkokemukseni kattaa noin kolmen säveltäjäsukupolven ajan. Kymmenen vuoden työskentely RSO:n intendenttinä antaa sekin aineksia rakentelulle lainalaisuuksista, jotka tietysti ovat summittaisia mutta tärkeiltä osiltaan tosia. Näin ajattelen: musiikintekijän paras kausi ulottuu noin kolmestakymmenestä ikävuodesta noin kuuteenkymmeneen. 30-vuotias on jo kehittänyt suuren osan ammattitaitoaan eikä enää opi niinkään paljon toisilta kuin itseltään, eli omien sävellystensä kautta. Persoonallisuuden kasvamisen ohella kehittyvät sosiaaliset kontaktit, alkaa varsin tärkeä verkostoituminen. Siksihän tuttavapiirin karttumista nykyään kutsutaan. Säveltäjälle se tarkoittaa henkilökontakteja kapellimestareiden, instrumentalistien, laulajien, orkesterin intendenttien, radiotoimittajien ja muiden kulttuurivaikuttajien kanssa. Tämä on omiaan edesauttamaan teosten esittämismahdollisuuksia ja sävellystilausten saamista. Työhuoneessa on aamun ja keskipäivän lupaava kajo.
Lähestyttäessä iltaa myös musiikkielämään liittyvä tuttavapiiri eläköityy, harvenee. Säveltäjälle tuntemattomat kasvot ottavat haltuunsa tuttuja vakansseja. Myös uusi säveltäjäpolvi tekee tuloaan, valtaa ohjelmistoissa alaa, koska uusi on aina herättänyt uteliaisuutta. Teos, jota eilen ylistettiin, ei tänään enää kelpaakaan ohjelman jatkeeksi. Uusi musiikkialan vaikuttaja on toki saattanut lukea jostain tekijän nimen, mutta ei tunne yhtäkään hänen kirjoittamaansa teosta. Tässä kohtaa kuulee usein puhuttavan ikäsyrjinnästä – tuttua myös esittävien taiteilijoiden kohdalla. En usko tietoiseen ikäsyrjintään, perusongelmia ovat sukupolvikysymys ja liiallinen teosmäärä. Ja lisää kirjoitetaan. Koska ohjelmistoihin mahtuva määrä musiikkia on rajallinen, se tekee, ikävä kyllä, jokaisesta säveltäjästä toisen säveltäjän kilpailijan.
Pahinta on työn ja sen tekijän päälle laskeutuva syvä hiljaisuus. Uuno Klamilla (tutustuin häneen säveltäjäyhdistyksen johtokunnassa) oli tapana sanoa, ettei ole merkitystä puhutaanko säveltäjästä hyvää tai pahaa, kunhan puhutaan. Media on kokeminani vuosina muuttanut muotoaan. Vaikkapa niin, ettemme enää saa lukea maamme päälehdestä kattavia teosanalyyseja kuten vielä 1960-luvulla. Lyhytjännitteinen kohujournalismi valtaa palstat. Lisäksi: uusi piirre maassamme on ulkomaalaisten kiinnittäminen taiteellisesti merkittäviin virkoihin. Se merkitsee kansainvälisen ohjelmiston rikastumista ja köyhtymistä suomalaisen musiikin esilletulossa.
Säveltäjän menestys ei ole kiinnostava, jollei se tarkoita hänen teostensa menestystä. Sukupolvien ja tyylisuuntien vaihtuminen mittaa sävellyksen painoarvon. Eikä aina suinkaan oikeudenmukaisesti. Joku joukko hyviä teoksia jää varmasti aiheetta ikiajoiksi kuuluun historian roskatynnyriin. On tyydyttävä toteamaan, että jos teos pitää pintansa kahden tai kolmen esittäjäsukupolven yli, puhutaan jo menestyksekkäästä sävellyksestä. Voidaan keskustella siitä, onko tuo tavoittelemisen arvoista. Miksi ei, voihan se parhaassa tapauksessa merkitä sävelteoksen siirtymistä kohti kantaohjelmistoa.
Suomalaisen säveltäjän asema ja arvostus on hyvä. Tällä tarkoitan muun muassa työolosuhteiden luomista apurahapolitiikalla. Se lienee maailman kärkipäätä. Hyvä niin: älkäämme unohtako, että olemme kuitenkin työmarkkinoilla vähemmistöjen vähemmistön vähemmistöä. Kysyt, mistä olen saanut uskoa ja voimaa urani aikana. En liene soveliain vastaamaan tuohon. Nuorena saadut apurahat mutta ennen kaikkea myöhemmin myönnetty elinikäinen taiteilijaprofessuuri on tehnyt työskentelyyn uppoutumisesta ei vain mahdollisen, vaan myös velvoittavan.
Kirjoitus on julkaistu myös Kompositio-lehdessä 2/2023.
Kuva: Maarit Kytöharju / Music Finland