Viime kesän helteillä viihdyin viileässä kellaristudiossani ja digitoin Music Finlandin kelanauhoja. Olin ehdottanut tätä työtä paitsi säälistä hyllyille hylättyjä nauhoja kohtaan, myös siksi, että arvelin kuuntelu-urakan virittävän aivosolustoani säveltämisen suuntaan parin vuoden tauon jälkeen. Tietopalvelupäällikkö Kari Laitinen otti yhteyttä kesäkuussa, ja heinäkuun alussa kotiini Ouluun saapui 125 nauhaa kolmessa laatikossa. Nämä analogit vuosilta 1950–90 piti siirtää digiaikaan. – Ihan OK kesätyö.
Nauhat olivat Musiikin tiedotuskeskukseen (FIMIC) hankittuja kuuntelukopioita eli tärkeäksi katsottua suomalaista taidemusiikkia. 1990-luvun alkuun asti kopioita tehtiin kelanauhoille, sitten DAT-nauhoille ja myöhemmin CD-levyille. 1970-luvun alkupuolelta alkaen FIMIC sai kuuntelukopioita enimmäkseen Ylestä, mutta myös monet säveltäjät ovat toimittaneet musiikkia FIMICiin.
Toimiva nauhuri, kaiken A ja Ö
Homma alkoi toteamalla, että oma Revox-nauhurini soitti kyllä nauhaa, mutta ties millä nopeudella. Ei ihme: sitä oli käytetty viimeksi 1980-luvulla. Konservatoriolta löytyi Studer B67 –nauhuri, joka sekin oli käytön puutteessa kangistunut, mutta rupesi parin öljytipan ja puhdistuksen jälkeen pelittämään. Tärkein asia, nauhanopeus, oli siinä jämpti – ehkä sekunnin virhe puolessa tunnissa, eli CD- ja DAT-luokkaa.
Nauhat olivat vanhoja mutta hyvälaatuisia: nopeus 19 cm/s, vain muutamia rypistymisestä tai kulumisesta johtuvia drop-outteja eli äänen pätkimisiä.
1970-luvun loppupuolelle asti kasan nauhat olivat yleensä monofonisia. Mononauhan toisto stereonauhurilla voi olla ongelmallista, mutta nämä vaativat vain summauksen: vasen+oikea=mono.
Kelalta kovalevylle
Tallensin kaikki 125 kelanauhaa Studer B67 -nauhurilta kovalevylle ProTools –ohjelmalla käyttäen normaalia CD-laatua parempaa resoluutioita: 24 bittiä/sample, näytteenottotaajuus 88200 Hz. Datahävikkiä piti välttää, koska jatko-operaatioita oli tulossa.
Ja kuuntelin koko ajan! Vähitellen kohinat, brummit ja muut alkoivat ottaa korvaan siinä määrin, että päätin poistaa niitä, kunhan kaikki olisi kovalevyllä.
Häiriöitä
Nauhakohina johtuu mediasta itsestään. Mitä useamman sukupolven kopio, mitä hitaampi nauhanopeus, mitä hiljaisempi äänitystaso, sitä enemmän kohinaa.
Myös kopioituminen johtuu mediasta. Ajan mittaan magnetoituminen kopioituu nauhakerrokselta toiselle, siis teoksessa sekä eteen- että taaksepäin. Kun musiikki tauon jälkeen alkaa fortissimo, alku toistuu ensin pari kertaa kuin takaperoisina nauhakaikuina ja sitten vasta alkaa – eipähän kuulija säikähdä!
Erilaiset brummit ja sirinät johtuvat laitteista, kaapeleista tai vastaavasta. On myös rapsuja ynnä muita sähköhäiriöitä, ja vinyylilevyt tutusti ritisevät .
Nauhanopeus on piilevä ongelma. Vain kahta äänitteistä edelsi 1000 Hz:n testiääni. Toisella se on 1/4 ja toisella 1/3 puolisävelaskelta pielessä. Testiäänen olemassaolo tarkoittaa, että äänite alkujaan on ammattilaatua, mutta entä muiden äänitteiden nopeudet? Mitä säveltasolle on analogikopioissa tapahtunut?
Kohinaa pois – muttei liikaa
Kun kaikki oli kovalevyllä, kävin häiriöiden kimppuun. Nauhanopeuksille ja kopioitumisille en tehnyt mitään. Rapsuja, ritinöitä ja drop-outteja korjailin satunnaisesti. Mutta nauhakohinaa, brummeja ja muita jatkuvia häiriöitä vaimensin kaikista äänitteistä.
Sattui onnekkaasti niin, että kohinanpoisto toimi vain vanhemmalla Mac G4 -koneellani, joka on meluisa. Piti käyttää suljettuja kuulokkeita ja kuunnella tarkasti. Hyvä niin, sillä jos kohinanpoistoa yrittää liikaa, syntyy metallisensuhisevia sivuääniä. Luulisin välttyneeni niiltä kuulokekuuntelun ansiosta.
Häiriöt vaimenivat paljon, jopa yli 10 dB, ja monet rasittavan kohinaiset äänitteet muuttuivat kuuntelukelpoisiksi.
Mikä parasta, kiinnostava perustyö vei mukanaan ja valmistui joutuisasti jo elokuussa. Mutta projekti jatkui.
Metadataa metsästämään
Että materiaali olisi hyödyksi, siitä piti tehdä CD-levyjä. Monilta säveltäjiltä on sen verran teoksia, että tein levyistä säveltäjäkohtaisia. Mutta kun teoksia oli vain pari säveltäjää kohti, niiden ryhmittely CD-levyille aloitti uuden vaiheen.
Music Finland pitää nuoteista kirjaa tarkasti, äänitteistä huolettomammin. Nauhojen tiedot teosten esittäjistä, syntyvuosista, äänitysajankohdista ja -paikoista olivat puutteellisia. Tietojen täydentäminen ei kuulunut toimeksiantoon, mutta kiinnostus heräsi.
Esimerkki: eräässä nauhassa luki vain ”Erik Fordell” ja ”Sinfonia”. Fordell teki useampia sinfonioita, joten näytti aluksi vaikealta. Mutta… äänite on hyvälaatuinen vaikkakin vanha, orkesteri on iso… Olisiko peräisin Ylestä? Bingo! Ylen fono.fi -tietokannasta löytyi saman pituinen Fordellin toinen sinfonia. Päivämääräkin, 2.12.1955, sopi äänitteen soundiin. Täyden varmuuden saisi partituuriin vertaamalla, ja niin pitäisi tehdä kaikkien äänitteiden kohdalla, mutta rajansa kesätyölläkin.
Metadatametsästyksen alkuun tietoja löytyi fono.fi:stä ja muualta netistä, mutta usein tiedot herättivät kysymyksiä, joten selasin kirjastossa mikrofilmejä, ja sain uutta tietoa, joka herätti uusia kysymyksiä:
Erääseen nauhakoteloon merkitty Nils-Eric Ringbomin kolmannen sinfonian esityspäivä ei täsmää lehtitietojen kanssa. Jos päivämäärä on oikea, kyseessä on neljäs sinfonia. Mutta jos äänitteellä todella on kolmas sinfonia (niin kuin olikin), päivämäärä ja esittäjätiedot ovat väärät… Toki ymmärsin olevani amatööri näiden ongelmien ratkomisessa, mutta tietojen metsästys oli mielenkiintoista – vaikka osoittautui pian suurelta osin turhaksi.
Ringbom-ongelma ja monet muutkin ratkesivat kun ymmärsin ottaa yhteyttä HKO:n nuotistonhoitaja Minna Cederkvistiin, joka haki tarkat tiedot nopeasti HKO:n tietokannasta. Muitakin informantteja löytyi: Sibelius-Akatemian arkisto, Helsingin Juhlaviikot ja monet säveltäjäkollegat. Aioin luoda myös Yle-yhteydet, mutta deadline oli syyskuun lopussa ja muut työt odottivat. Asioita selvisi – ja jäi selvittämättä, vaikka kyse on lähihistoriasta.
Kaikkiaan metadatan etsiminen tuntui koko ajan yhä tärkeämmältä. Alussa pohdin onko väliä, soittaako Lindemanin ensimmäisen sinfonian HKO vai RSO. Mutta äänitteitä kuunnellessani vaikutuin teosten ja esitysten eteen tehdyn työn määrästä. Omiinkin muistoihin liittyvät menneet tapahtumat käynnistivät mielessä monia prosesseja, ja jatkoin juhlavasti ilmaistuna sillä mielellä, että vain oikeat tiedot ovat säveltäjien ja muusikoiden tekemän työn arvolle sopivia.
Analogisesta digitaaliseksi
Music Finlandin nauhat siirtyivät siis digiaikaan, mutta monilla säveltäjillä ja muusikoilla on kätköissään moninkertainen määrä kelanauhoja ja C-kasetteja. Niihin liittyen haluan vakavasti sanoa: Älkää heittäkö niitä pois! Teidän kopionne voivat olla ainoita jäljellä olevia dokumentteja.
Vaikka oma nauhuri olisi hävitetty tai rikki, nauhat voi ja kannattaa digitoida kuuntelu- ja käyttökelpoisiksi. Jos ei tee itse, se voi onnistua kirjastossa, ja kaupallisia palveluita löytyy verkosta hakemalla. Nauhoja voi myös deponoida Kansallis- tai muuhun arkistoon.
Nykyään äänittäminen on helppoa ja dataa kertyy. Tärkeintä on nimetä äänitiedostot johdonmukaisesti. Metadata on syytä tallentaa välittömästi, esimerkiksi tiedostojen lisätiedoiksi. Tapahtumahetkellä asiat ovat selviä, mutta unohtuvat yllättävän nopeasti. Ja jos CD:llä on musiikkia mutta levykanteen ei ole tekstattu mitään tietoja…
Varmuuskopiot ovat tärkein asia. Analogikaudella kopioiminen oli työlästä, koska nauha piti soittaa reaaliajassa. Digidatan kopioiminen on helpompaa ja varmuuskopioita tarvitaan, koska:
1) Digimedia on haavoittuvaista. Esimerkiksi kovalevy voi yhtäkkiä tuhoutua kerta kaikkiaan. Analogimedia tuhoutuu hitaammin: koviakin kokenutta nauhaa voi soittaa.
2) Data halutaan säilyttää käyttökelpoisena. Vanhempi formaatti tai tiedostomuoto kannattaa säännöllisesti varmuuskopioida hävikittä uudemmalle. Monet vielä eilen käytetyt formaatit, kuten minidiscit, DAT-nauhat ja SCSI-kovalevyt, ovat uhanalaisia, koska niiden lukemiseen tarvittavat laitteet katoavat.
Kannatti – myös henkilökohtaisesti
Kesätyöni oli aikamatka: Ääniä neljältä vuosikymmeneltä, ikkuna lähimenneisyyteen jota itsekin olen ollut kokemassa. Opin ymmärtämään aikaa uudella tavalla. Abstraktio ajan kaikkialla läsnä olevasta mahtavasta olemuksesta, johon piirtyy merkkejä tuttujen ja tuntemattomien, meidän kaikkien tulemisista, tekemisistä, menemisistä… Soiva musiikki ei jätä aikaan jälkeä, mutta äänitteillä se on viestinä menneisyydestä.
26 kilometriä nauhaa, 39 tuntia musiikkia, 38 CD-levyä… Ne ovat Music Finlandin kuunteluhuoneen hyllyssä, olkaa hyvät.
Jukka Ruohomäki
juuso.ruohomaki47(at)gmail.com
Kirjoittaja on vuonna 1947 syntynyt Oulussa asuva säveltäjä.
[artikkeli on julkaistu Kompositiossa 2/2018]
[kuva: Vesa Ranta]