4.3.1965–3.2.2023
Helmikuinen perjantai-ilta sai kokonaan uuden sävyn, kun suruviesti kertoi ystävämme ja kollegamme Jukka Koskisen menehtyneen vakavaan sairauteen.
Jukan musiikillinen poikkeuslahjakkuus havaittiin jo lapsena. Hän opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Einojuhani Rautavaaran, Kalevi Ahon ja Anders Eliassonin johdolla, minkä lisäksi hyvin merkityksellisiksi muodostuivat opinnot Sienan kesäkursseilla Franco Donatonin ja Berliinissä Witold Szalonekin oppilaana. Näiden maestrojen lisäksi Luigi Nono oli nuoren Jukan keskeinen säveltäjäesikuva, myöhemmin hän arvosti etenkin Olivier Messiaenia.
Säveltäjänä Jukka oli uskollinen modernismin lipunkantaja. Hän rakenteli sävellyksensä erittäin huolellisesti äänten pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin hän käytti erilaisia jälkisarjallisia, usein matemaattistyyppisiä sävellystekniikoita. Jukka kutsuikin säveltämistään ”predeterminoinniksi”, niin suuri rooli erilaisilla abstrakteilla konstruktioilla oli hänen musiikissaan. Tästä huolimatta – vaiko juuri siksi? – hänen musiikkinsa oli hyvin ilmaisuvoimaista, soinniltaan kiinnostavaa ja muodosti oman oudonkiehtovan maailmansa. Hän oli aivan omanlaisensa ääni meidän joukossamme.
Jukka oli erityisen kiinnostunut soivien sävelten ja hälyjen väliin jäävästä maailmasta. Tämä ilmeni hänen sävellyksissään paitsi modernististen soittotekniikoiden runsaana käyttönä myös erilaisten hälyisten ympäristöäänten hyödyntämisenä. Jukka tapasi käydä pitkillä kävelylenkeillä ”äänestämässä”; hän tallensi matkapuhelimeensa erilaisia kiinnostaviksi kokemiaan ääniä, joita työsti edelleen osaksi musiikkiaan. Eräässä säveltämistä koskeneessa viestikeskustelussa hän kertoi työstävänsä juuri ”kaivinkoneen ja viulun lemmenduettoa”.
Jukka – monien ystävien ja tuttavien puheissa aina ”Kossu” – oli henkilönä yksi erikoislaatuisimmista, joihin olemme törmänneet. Hän oli sanankäyttäjänä yhtä täsmällinen kuin sävellyksissään. Jukka oli usein hiljainen tarkkailija, mutta saattoi kohta lohkaista lausuman, joka jäi elämään ystäväpiirissä. Monet hänen sanontansa olivat silkkaa koulupoikahuumoria, mutta sydämellisenä ja kilttinä persoonana Jukka oli kuitenkin aina äärimmäisen korrekti muista ihmisistä puhuessaan. Eräissä opiskeluaikojen illanistujaisissa muuan pari oli omistautunut intensiivisesti toisilleen, mikä Jukan mielestä oli ollut ”hiukan kiusallista, kun eräiden läsnäolijoiden osalta tilanne eteni suorastaan platonisuuden äärirajoille…”.
Jukka oli hyvän ruoan ystävä, ja erityisesti erilaiset orientaaliset keittiöt olivat hänen mieleensä. Jukka oli myös kiinnostunut kokeilemaan uusien ruokalajien kokkailua, joskus varsin impulsiivisen tuntuisestikin. Hän saattoi esimerkiksi tiedustella tekstiviestitse kurpitsareseptejä, koska oli tullut juuri ostaneeksi viisitoistakiloisen kurpitsan kaupassa käydessään. Puhelinvastaajasta saattoi myös löytyä Jukan tiedustelu siitä, kuinka erottaa toisistaan silakka ja muikku.
Jukka oli kohdatessa aina läsnäoleva ja kiireetön. Hän tuntui huomioivan kaikki. Vaikka predeterminaatio olikin hänellä usein ajatuksissa – ”täytyykin tästä lähteä predeterminoimaan” – oli hänellä aikaa myös ystäville. Häntä kiinnostivat musiikin ja ruuan lisäksi muun muassa scifi-elokuvat, joita hän pienen ystäväporukan kanssa kävi katsomassa.
Jukka tapasi Filippiineiltä Suomeen tulleen Eva Pantin 90-luvun lopulla, ja pariskunta avioitui Filippiineillä vuonna 2000. Jukan ennakkoluulottomuudesta kertoo se, että hän muitta mutkitta suostui pukeutumaan hääseremoniaan paikallisen tradition mukaisesti ananaksesta valmistettuun juhla-asuun. Tytär Emilia syntyi kesällä 2005. Perhe oli Jukalle hyvin tärkeä, sen olemassaolo ohjasi aina hänen velvollisuudentuntoista toimintaansa.
Jukka aloitti opetustyönsä jo 1980-luvun loppupuolella. Aluksi opetustyö koostui Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen teoria-aineiden opetuksesta lauantaiaamuisin Ainonkadun opetuspisteessä. Hänellä oli myöhemmin myös sävellyksen yksityisoppilaita, joista tuli sittemmin kollegoita säveltäjinä. Varhain saavutetusta ammatillisesta menestyksestä (mm. Unescon Rostrumin voitto) huolimatta Jukka putosi ennen pitkää ohi apurahaverkkojen. Tärkein elanto tulikin tämän vuoksi opetustöistä. Jukka teki pitkän uran musiikkiopistojen teoria-aineiden opettajana eri puolilla Uuttamaata.
Sairauteensa Jukka tuntui suhtautuvan yhtä rauhallisesti kuin kaikkeen muuhunkin. Hän säilytti lempeän elämänasenteensa ja omintakeisen huumorinsa loppuun asti. Kerran hän esimerkiksi kertoi kuunnelleensa Alice Cooperin ”Poison”-kappaletta sytostaattihoitojen aikana. Kuitenkin viimeisten viikkojen viestit lopulta kertoivat karua kieltään: ”Lääkäri ei ollut optimistinen.”
Viimeisellä tapaamisellamme Jukka oli jo sairauden riuduttama. Hän ei juuri valitellut oloaan, totesi vain kipujen olevan lähes jatkuvia vahvoista lääkkeistä huolimatta. Silti Jukka suunnitteli vielä uutta sävellystä, jossa bassohuilulla olisi tärkeä rooli. Hän kertoi uusista ”predeterminaatioideoistaan”, joita ei kuitenkaan ollut jaksanut ryhtyä toteuttamaan, mikä harmitti häntä selvästi. Hän olisi halunnut tehdä lisää etenkin elektronista musiikkia. Jukka olisi myös halunnut palata opetustyön pariin, ”kunhan olo tästä hiukan paranisi”.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Muistamme syvällä kaipauksella Jukkaa, hyvää ystäväämme ja omintakeista säveltäjäkollegaamme. Maailma ei tunnu enää entiseltään ilman ”Kossua”.
Hannu Pohjannoro
Veli-Matti Puumala
Osmo Tapio Räihälä
Kuva: Saara Vuorjoki / Music Finland