Jarmo Sermilä kuoli 26.6.2024 Hämeenlinnassa, jossa hän oli syntynyt 16.8.1939. Kotikaupunkinsa keskeisenä musiikkihahmona hän toimi muun muassa mallina Kain Tapperin Sibelius-veistokselle 1962, Sibeliuksen syntymäkodin intendenttinä 1966–71 ja läänintaiteilijana 1977–82. Jarmo päätyi jopa näyttelemään Sibeliusta Lauri Ikosen ja Erik Tawaststjernan palkitussa tv-dokumentissa 1974. Sikari ja musiikkitieteen luennoilla kierrellyt viikset tulivat olennaisiksi osiksi hänen habitustaan. Sibelius-Akatemian sävellysdiplomi valmistui Joonas Kokkosen ohjauksessa 1975.
Jarmon musiikki-ihanteet löytyivät kuitenkin ihan muualta, yhtäältä jazzista ja toisaalta kansainvälisestä modernismista. Jazzia hän soitti trumpetilla tai flyygelitorvella aktiivisti lyseoajoista alkaen. Hänen sävellystuotannostaan, joka käsittää pari sataa lähinnä kamarikokoonpanoille kirjoitettua teosta, ei kuitenkaan löydy jazzvaikutteita – ellei tällaisina sitten pidetä varhaisempien teosten improvisaatiota ja aleatoriikkaa. Nykymusiikkikontakteja Jarmo viljeli erityisesti Prahaan, jossa hän oli vuonna 1972 opiskellut František Kovaříčekin johdolla. Tämä kaupunki oli Jarmolle, Janaček-seuran aktiivijäsenelle, ehdoton mansikkapaikka – kuten saatoin todeta yhteisillä, värikkäillä reissuillamme.
Jarmon pro gradun (1975) aiheeksi yliopistossa valikoitui Edgar Varèse, jonka mieltymyksen puhaltimiin, lyömäsoittimiin ja elektroniikkaan hän jakoi omissa sävellyksissään. Studiotyöskentely tuli tutuksi jo Yleisradion äänitarkkailijana 1962–65 sekä sitten Kokeilustudion johtajana 1972–79. Jarmo työsti useita nauhasävellyksiä, mutta tyypillisempiä hänelle olivat kappaleet, joissa etukäteen äänitetty nauha liittyy soolosoittimeen tai kamarikokoonpanoon.
”Kellosepän poikana minulla on pikkulapsesta saakka ollut kummallinen kiinnostus ajan mittaamiseen käytettäviä laitteita kohtaan”, Jarmo sanoi – ja isäänsä hän viittasi tuodessaan kerran lapsilleni tuliaiseksi kellon. Varhemmissa teoksissa on yhtäältä taitteita, joissa tila-aikanotaatio pysäyttää prosessin, toisaalta taitteita, joita hallitsevat pulsatiiviset ja repetitiiviset kudokset, usein niin tonaalisina että säveltäjä kirjoitti etumerkit. Myöhemmässä tuotannossa minimalismiin viittaavat piirteet kävivät yhä tavallisemmiksi.
Toimiessaan Teoston varapuheenjohtajana 1994–99 Jarmo sai kongressimatkalla kutsun Valkoisen talon puutarhaan, jossa saksofonisti Bill Clinton kuulemma horjahti ja sai tukea Jarmolta. Nykymusiikkia, eritoten suomalaista, Jarmo tuki poikkeuksellisen laajalla toiminnalla: lukuisia hallintotehtäviä, nuottien ja levyjen julkaisua, konserttien järjestämistä. Hän johti muun muassa Suomalaisen musiikin tiedotuskeskusta (nykyinen Music Finland) 1971–76, perustamaansa Jasemusiikkia 1976–2010, Suomen ISCM-sektiota 1975–79 ja Viitasaaren Musiikin aika -festivaalia 1987–99.
Erityisen kiitollinen Jarmolle saa olla Suomen Säveltäjät ry, jonka varapuheenjohtajana hän toimi 1981–2005 ja osa-aikaisena toiminnanjohtajana 1987–91. Hänet nimitettiin professoriksi 2004 ja yhdistyksen kunniajäseneksi 2005. Kaiken minkä Jarmo otti tehtäväkseen, hän vei luotettavasti maaliin. Mutta hänessä oli myös hurtin humoristinen puolensa: viimeistä kantaesitystään, Burlesque jousiorkesterille 2014, hän kuvasi ”meteliseksi”, ”pannaan rytisemään”.
Mikko Heiniö
Suomen Säveltäjät ry:n puheenjohtaja 1992–2010
Kuva: Terho Aalto / Hämeen Sanomien arkisto