In memoriam Harri Viitanen (1954–2025)
Lintujen laulusta ja tähtitieteestä ammentanut kollega poistui kesken vitaalin työkauden
Helsingin tuomiokirkon pitkäaikainen urkuri, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian opettaja Harri Viitanen siirtyi ajasta ikuisuuteen 70-vuotiaana 19.5.2025. Hän kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen.
Harria jäivät kaipaamaan vaimo Helena sekä lapset Samuli ja Lemmikki perheineen.
Viitasen poismeno jättää jälkeensä syvän kaipauksen suomalaisen musiikin kentällä, mutta samalla hänen monipuolinen ja inspiroiva elämäntyönsä jatkuu sävellysten, oppilaiden ja muistojen kautta.
Viitanen oli puhdasverinen muusikko, jonka sydän sykkii yhä hänen musiikissaan – urkujen mahtavissa sointupatsaissa, kamarimusiikin herkissä nyansseissa ja sinfonisissa teoksissa, jotka kumpusivat hänen ainutlaatuisesta kyvystään nähdä kauneutta luonnossa – erityisesti lintujen laulussa – ja maailmankaikkeudessa.
Harri Viitanen syntyi Ähtärissä 27. joulukuuta 1954. Musiikki oli läsnä hänen elämässään jo varhaisesta iästä lähtien, ja hänen lahjakkuutensa kehittyi määrätietoisen opiskelun kautta. Viitanen suoritti urkujensoiton ja sävellyksen diplomitutkinnot Sibelius-Akatemiassa legendaaristen opettajien, professori Tauno Äikään ja professori Einojuhani Rautavaaran johdolla. Suhde Rautavaaraan oli erityisen läheinen myös opiskelujen jälkeen.
Myöhemmin Viitanen syvensi sävellysopintojaan Pariisissa vuonna 1988 sekä vuonna 2016 Avignonissa professori Tristan Murail’n opastuksella. Myös työskentely Columbian yliopiston studiossa ja tapaamiset säveltäjä François-Bernard Mâchen kanssa antoivat vahvuutta Viitasen sävellystyylille.
Yleisesti ei ole tiedossa, että Viitanen valmisteli opiskeluaikanaan myös pianonsoiton ja yksinlaulun diplomitutkintoa, mutta lopulliset tutkinnot jäivät harmillisesti sävellystyön jalkoihin. Viitasen lauluopettaja Sulo Saarits ja professori Pekka Salomaa houkuttelivat Viitasta kursseille Bayreuthiin. Viitasen tenori oli poikkeuksellisen kehityskelpoinen.
Viitasen työura urkurina alkoi Helsingin seurakunnissa, ja toukokuussa vuonna 1999 hänet nimitettiin Helsingin tuomiokirkon urkuriksi, tehtävään, jota hän hoiti intohimoisesti ja antaumuksella aina eläkkeelle siirtymiseensä vuoteen 2022 saakka. Viitasen Senaatintorin Ääni -niminen neliosainen tietokonemusiikkiteos kuullaan edelleen Senaatintorilla päivittäin klo 17.49.
Säveltäjänä Harri Viitanen oli poikkeuksellisen monipuolinen. Hänen tuotantonsa sisältää sinfonisia ja elektronisia teoksia, urku- ja kuoromusiikkia sekä kamarimusiikkia. Viitasen sävellykset heijastavat hänen syvää kiinnostustaan luontoon ja kosmokseen. Linnunlaulu ja tähtitiede olivat hänelle loputtomia inspiraation lähteitä, ja hän tutki näitä teemoja myös akateemisesti.
Viitasen sävellyksistä monet on tallennettu jälkipolville. Vuonna 1997 BIS Records julkaisi levyn, joka esitteli hänen tuotantoaan, ja Viitanen itse toimi levyllä urkurina, tuoden esiin teostensa intiimin ja teknisesti briljantin luonteen.
Urkuimprovisaation opettajana Sibelius-Akatemiassa Viitanen toimi vuodesta 1974 alkaen. Hän jätti jälkensä lukuisiin nuoriin muusikoihin. Hän oli kannustava ja innostava mentori, joka rohkaisi oppilaitaan löytämään oman äänensä. Hänen pedagoginen lähestymistapansa oli yhtä aikaa vaativa ja lämminhenkinen, ja hänen oppilaansa muistavat hänet opettajana, joka ei ainoastaan opettanut tekniikkaa vaan myös musiikin syvempää merkitystä.
Henkilökohtaisessa elämässään Harri Viitanen jätti jäljen jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Hänen läheisensä ja kollegansa muistavat hänet paitsi musiikillisista ajatuksistaan myös hänen huumorintajustaan, lämmöstään ja armoitetusta kyvystään kuunnella.
Viitasella oli useita projekteja kesken hänen poismenonsa aikaan, mikä kuvastaa hänen intohimoaan luovaa työtä kohtaan. Keväällä 2025 oli työpöydällä erityisesti pianokonsertto, jonka Helsingin kaupunginorkesteri oli tilannut takavuosina pianisti Folke Gräsbeckiä varten.
Viitasen elämäntyö on kuin hänen sävellyksensä: monikerroksinen, täynnä kontrasteja ja samalla harmoninen kokonaisuus. Hän oli muusikko, joka kykeni yhdistämään urkujen majesteettisen voiman kamarimusiikin intiimiin herkkyyteen, linnunlaulun keveyden sinfoniseen syvyyteen. Hänen musiikkinsa heijastaa hänen rakkauttaan luontoon, tieteeseen ja ihmisyyteen.
Hänen muistonsa säilyy sydämissämme, ja hänen musiikkinsa soi yhä – kuin linnunlaulu, joka kaikuu läpi aikojen, tai tähtitaivas, joka muistuttaa meitä kauneuden ja äärettömyyden voimasta.
Kimmo Hakola
Kirjoittaja on säveltäjä, joka ystävystyi Harrin kanssa jo 1970-luvulla.
Kuva: Samuli Viitanen