Elämme Suomen musiikin kultakautta!

Osmo Tapio Räihälän puhe Suomen Säveltäjien 80-vuotisjuhlassa 20.11.2025

Kun Suomen Säveltäjät syksyllä 1945 perustettiin, elämä Suomessa oli lievästi sanottuna ankaraa. Meidän on tänä päivänä suorastaan mahdotonta ymmärtää, kuinka toisenlaisessa tilanteessa tuolloin elettiin. Juuri päättyneessä sodassa oli kuollut lähes sata tuhatta suomalaista, ja maan sisäisiä pakolaisia oli neljäsataa tuhatta. Maa oli täynnä fyysisesti ja henkisesti vammautuneita nuoria miehiä, kaikesta oli armoton pula, ja itsenäisyys yhä suuressa vaarassa.

Mistä se kertoo, että juuri näissä oloissa suomalaiset taidemusiikin säveltäjät halusivat järjestäytyä? Epäilemättä jälleenrakennuksen hengestä, siitä että kaikilla elämänaloilla oli tarvetta luoda uusia rakenteita joko alkamalla alusta tai luomalla nahkansa. Mutta vielä enemmän se kertoo siitä välttämättömyydestä, jolla taide aina versoo esiin raunioista. Kuten taidemaalarille tärkeintä on päästä maalaamaan tai runoilijalle kirjoittamaan, säveltäjän on pakko sammuttaa sisäinen säveltämisen palonsa aina ja heti, kun siihen vain on mahdollisuus.

Tietysti myös säveltäjien elinolot 80 vuoden takaisessa Suomessa olivat karut. Julkista apurahajärjestelmää ei ollut, eikä sodasta toipuvassa maassa ollut nykyisenlaista orkesterilaitosta tai musiikkioppilaitosjärjestelmää. Joillekin pelkkä hengissä pysyminen tuotti tarpeetonta vaivaa. Tässä tilanteessa järjestäytyminen yhdistykseksi tuntuukin äkkiä parhaalta mahdolliselta idealta.

Aivan yksimielisesti tämä ei kuitenkaan käynyt. Kun 13 säveltäjää kokoontui syyskuussa 1945 Lallukan taiteilijakodissa pohtimaan sitä, perustetaanko oma liitto, heistä yhdeksän halusi oman yhdistyksen, kaksi olisi mielinyt sittemmin lakkautetun Suomen Säveltaiteilijain liiton alaosastoksi ja yksi Teoston alaisuuteen. Jäljelle jäänyt hajaääni ehdotti säveltäjien merimiesyhdistyksen perustamista ja laivojen ostoa Teoston rahoilla, sillä ”Mitä niillä kivimuureilla tekee. Kauppa ja merenkulku on se, joka kannattaa.” Perimätiedon mukaan tämä säveltäjä oli tuleva akateemikko Uuno Klami.

Ennen varsinaista perustavaa kokousta pidettiin Konservatorion ravintolassa vielä valmisteleva kokous, jossa yhdistyksen ensimmäisen sihteerin Kalervo Tuukkasen mukaan vallitsi aluksi skeptinen tunnelma, joka kuitenkin väistyi pian. Ratkaiseva sysäys oli päätös perustaa Suomen Säveltäjäin Sibelius-rahasto, joka jakaisi apurahoja nimenomaan säveltäjille. Ja eipä ihme, sillä tahdoimme tai emme, taiteen yhteydessä puhutaan aina myös rahasta.

Virallinen perustava kokous pidettiin 15. lokakuuta 1945, ja puhetta johtanut säveltäjä Sulho Ranta kopautti nuijan pöytään asian merkiksi kello 22.42. Tästä perustamishetkestä on tullut folklorea, jonka tuntee jokainen yhdistyksen jäsen.

Suomen Säveltäjät ry:n perusti 28 arvokasta herraa. Veikkaan, että heillä oli yllään puku ja kaulassaan varmaankin kravatti tai rusetti, olihan perustamiskokous juhlallinen hetki. Monet heistä polttivat piippua, jotkut sauhuttelivat sikareita. Elintarvike- ja tavarapulasta huolimatta arvelen heidän kallistaneen aika monta konjakkilasillistakin. He olivat kaikki syntyperäisiä kantasuomalaisia. Tämä oli täysin normaalia – tällainen maa oli 80 vuoden takainen Suomi.

Kelataanpa eteenpäin vajaa 50 vuotta, vuoteen 1994: astelin hieman arkana Suomen Säveltäjien toimistossa järjestettyyn yhdistyksen syyskokoukseen, ensimmäiseeni. Vaikka madetojat, palmgrenit ja merikannot olivat enää vain nimiä musiikin historiassa, ilmapiiri oli hieman arkaainen, olin tullut sikarintuoksuiseen herrakerhoon. Nämä urhot olivat pääsääntöisesti mukavia miehiä, ja kunnioitin heitä kovasti ja joitakin varmaan jopa vähän ihailin, olivathan he säveltäneet paljon hienoa musiikkia. Mutta samalla kyllä ihmettelin ja hieman oudoksuinkin ammattikuntamme yksipuolista sukupuolijakaumaa.

Alkuvuosina naisilla ei nimittäin ollut juuri asiaa Suomen Säveltäjiin. Sellainen musiikin voimahahmo kuin Heidi Sundblad-Halme, Helsingin naisorkesterin kapellimestari ja lukuisien upeiden teosten säveltäjä ei tullut koskaan yhdistyksen jäseneksi, tuolloin kun mukaan pääsi vain toisen jäsenen suosituksella. Helvi Leiviskä sentään tuli hyväksytyksi jäseneksi jo perustamisvuonna 1945, mutta fakta on, että vasta vuonna 1980 yhdistys sai seuraavat naispuoliset jäsenensä, kun siihen hyväksyttiin Anneli Arho ja Kaija Saariaho.

Ei niin, etteikö säveltäviä naisia olisi ollut. Kuten Nuppu Koivisto-Kaasikin ja Susanna Välimäen teos Sävelten tyttäret osoittaa, Suomessa oli useita kymmeniä sellaisia naisia, joiden olisi osaamisensa ja kiinnostuksensa puolesta ollut mahdollista luoda ammattiura säveltäjänä. Kulttuurinormit eivät kuitenkaan sellaiseen kannustaneet, ja monet säveltäjänaiset kohtasivat myös aktiivista vastustamista, väheksyntää ja kampittamista.

Toinen silmiinpistävä piirre oli jäsenkunnan kotimaisuus. Ensimmäinen muualla syntynyt jäsen yhdistykseen tuli vasta vuonna 1974, ja samaan aikaan kanssani jäseneksi tullut Jovanka Trbojevič oli vasta kuudes ulkomailta tullut ja viides naispuolinen.

Maailma on muuttunut ja Suomen Säveltäjät sen mukana, viime vuosikymmeninä aivan erityisen paljon. Yhdistys on selvästikin onnistunut sekä puolustamaan että edistämään suomalaisten ja Suomessa toimivien säveltäjien asemaa, sillä jäsenmäärä on kasvanut etenkin tämän vuosituhannen puolella merkittävästi, vaikka yhdistyksen jäsenkriteerit ovat aivan yhtä tiukat kuin ennenkin. Tähän yhdistykseen halutaan! Yhdistyksen täyttäessä 80 vuotta jäseniä on tasan 250, eli jäsenmäärämme on perustamishetkestä lähes kymmenkertaistunut. Samalla sukupuolijakauma on alkanut korjautua, ja myös musiikkielämälle tyypillinen kansainvälisyys näkyy jäsenistössämme selvästi. Jo useampi kuin joka kuudes jäsenemme on nainen, ja vielä useampi, lähes joka viides, on alunperin muualta kuin Suomesta. Tämä on selvästi enemmän kuin väestössä keskimäärin, mikä ei tietenkään ole ihme, sillä muusikot ja säveltäjät ovat liikkuvaista väkeä. Muualta tulleiden säveltäjien merkitys on virkistävä, sillä erilaiset taustat ja vaikutteet rikastuttavat upeasti Suomessa sävellettävää musiikkia.

Mitä me sitten teemme? Pyrimme tietysti vaikuttamaan säveltäjien asemaan, työmahdollisuuksiin ja toimeentuloon. Tiedotamme tapahtumista ja kilpailuista. Annamme jäsenillemme monenlaista neuvontaa. On oppaita, kursseja ja työpajoja. Neuvomme lainopillisissa kysymyksissä, verotuksessa, eläke- ja työttömyysasioissa. Järjestämme seminaareja, joissa käsitellään ajankohtaisia ja usein ongelmallisia kysymyksiä. Hallinnoimme useita rahastoja, jotka jakavat säveltäjille apurahoja monenlaisiin tarkoituksiin. Edustamme jäseniämme lukuisissa järjestöissä. Toimimme etenkin Teostossa yhteistyössä sisaryhdistystemme Suomen Musiikintekijöiden ja Suomen Musiikkikustantajien kanssa. Toimimme useissa kansainvälisissä yhteistyöjärjestöissä. Harjoitamme niin kutsuttua edunvalvontaa, ja koetamme vaikuttaa kulttuuripolitiikkaan.

Politiikasta puheen ollen: kasvotusten poliitikot ovat yleensä mukavia ja fiksuja ihmisiä, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy, ja laumassa myös poliitikoista tulee usein hölmöläisiä. Nykyään tämä näkyy poliittisten päätösten käsittämättömänä taide- ja kulttuurivihamielisyytenä. Tästä syystä puhumme poliitikoille sellaista kieltä, jonka toivomme tehoavan heihin. Siksi puhumme heille kasvustrategioista, bruttokansantuotteesta ja taiteen vaikutuksesta kansanterveyteen. Se tietysti onkin erinomainen, onhan taide tutkimusten mukaan liikunnan ohella paras terveyden edistäjä ja sairauksien ehkäisijä.

Mutta välillä ainakin minä kyllästyn tällaiseen puhuntaan ja haluan myös selkokieltä. Mitä me siis teemme? Me teemme taidetta taiteen vuoksi!

Suomen taiteen kultakautena pidetään aikaa noin vuodesta 1880 vuoteen 1910. Tämä oli tarunhohtoinen aika, jolloin Suomen kansallisen kuvaston maalasivat Pariisista oppinsa hakeneet Albert Edelfelt, Axel Gallén, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Maria Wiik, Helene Schjerfbäck ja kumppanit.

Mutta oletteko tulleet ajatelleeksi, että Suomen musiikin kultakausi alkoi 1882 (jolloin perustettiin sekä nykyinen Helsinki Filharmonia että tuleva Sibelius-Akatemia) ja – näin väitän! – se jatkuu yhä kiihtyvällä nopeudella. Me elämme Suomen musiikin kultakautta! Kaikista taiteenlajeista taidemusiikki on saavuttanut suurimman kansainvälisen menestyksen. Suomalaisten säveltäjien teoksia esitetään ympäri maailmaa, usein suurimmilla estradeilla. Tämä ei rajoitu vain ensimmäisen kunniajäsenemme Jean Sibeliuksen musiikkiin, vaan etenkin viime vuosikymmeninä suomalaisista säveltäjistä on tullut laajasti arvostettuja kaikkialla, missä taidemusiikkia esitetään. Musiikkimme soi New Yorkissa, Berliinissä, Lontoossa, Pariisissa, Tokiossa, Salzburgissa, kaikkialla. BBC Music Magazine julisti vuonna 2019 Kaija Saariahon suurimmaksi eläväksi säveltäjäksi. (Mikä sääli onkaan, ettei hän ole enää joukossamme.) Samalla suomalaiset kapellimestarit, oopperalaulajat, pianistit, viulistit ja muut instrumentalistit niittävät kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Usein heidän viemisinään on suomalaisten tai Suomessa toimivien säveltäjien musiikkia. Ja taidemusiikin tekijät sitten pokkaavat Grammyt ja muut palkinnot. Me teemme tavattoman korkeatasoista ja kansainvälisesti arvostettua taidetta!

Mutta palataan vielä hetkeksi syksyyn 1945: kun Suomen Säveltäjät jakoi Sibelius-rahastostaan ensimmäiset apurahat 8. joulukuuta, Jean Sibelius täytti 80 vuotta. Nyt on Suomen Säveltäjien vuoro täyttää 80, ja uskonpa, että mikäli ”Janne” yhä eläisi, sanoisi hän meille saman kuin häntä tuolloin tapaamaan tulleelle lähetystölle: ”Viekää terveiseni niille toisille ja sanokaa heille, että olen paljon parempi toveri kuin tiedättekään.”

Kohotan siksi maljani 80 vuotta täyttävälle Suomen Säveltäjille, ja toivotan kaikille suurenmoista Suomen Musiikin Kultakautta!

Kuvat: Maarit Kytöharju