”En minä mihinkään eläkkeelle jää!”, nauraa Suomen Säveltäjien toiminnanjohtaja Annu Mikkonen. Työvuodet ovat kyllä täynnä, seuraaja valittu ja standaari ojennettu, mutta kulttuuriedunvalvonnan huippuosaaja kaapattiinkin yllättäen uuteen haasteeseen. Niin täpärällä eläköityminen silti oli, että muistelu on paikallaan.
Lamavuonna 1994 kauppatieteen maisteri Annu Mikkonen oli työtön. Kurssilla hän kirjoitti unelmakseen ”työskentelee kulttuuriorganisaatiossa” – ja päätyi lääkäriaseman hallintopäälliköksi. Mutta kirjanpitoa on vaikea rakastaa, ja kun vanha koulukaveri Olli Kortekangas kysyi, kiinnostaisiko sihteerinpaikka Suomen Säveltäjissä, Mikkonen ei miettinyt.
”Rekryprosessi oli niin sanoakseni kiinnostava, haastattelun jälkeen tuli vielä vaikuttamis- eli ryyppäystilaisuus, jossa yhdistyksen hallitus kohtasi Ylen väkeä. Siellä ilmeisesti jollain avuilla onnistuin.”
Valintaan vaikutti, että kirjanpito-, hallinto- ja tuontiagentuuritöiden ohessa Mikkonen oli laulanut nykymusiikkia kuoroissa, roudannut konsertteja ja yleensäkin intoillut musiikista. Kun hänet valittiin sihteeriksi ja myöhemmin toiminnanjohtajaksi, taloushallinto hoitui niin helposti, että Mikkonen pystyi keskittymään työssään ”kivoihin juttuihin” eli jäsenistöön ja edunvalvontaan. Niihin hänet kouli kaksi ihmistä:
”Edeltäjältäni Maarit Anderzénilta jäi isot saappaat. Hän oli kaikkien säveltäjien äiti, kun taas minä olen vain minä”, Mikkonen väittää. ”Maarit briiffasi minulle tarkasti kaikki silloiset satakahdeksan jäsentä. Sain esimerkiksi tietää, ettei Erkki Salmenhaaralle kannata soittaa, vaan pitää faksata soittopyyntö, johon vastaus tulee klo 15 jälkeen.”
Toinen perehdyttäjä oli puheenjohtaja Mikko Heiniö:
”Hän opasti toimintaympäristöön ja tekijänoikeusasioihin, mutta etenkin säveltäjien ajattelutapaan. Mikon ansiosta ymmärsin, että säveltäjällä taide voi yllättävissäkin tilanteissa mennä järkevän asianhoidon ja toimeentulon edelle.”
Hitunen realismia
Taiteen ensisijaisuuden ymmärtäminen lienee helpottanut Mikkosen uraa sosiaalisesti, joskaan ei sisällöllisesti. Toiminnanjohtajan keskeisenä tehtävänä kun on nimenomaan taloudellinen edunvalvonta. Mikkosen ääneen tulee paatosta, kun hän puhuu talouden realiteeteista taidealalla:
”Minusta on järkyttävää, ettei Sibelius-Akatemiassa opeteta tekijänoikeuksia, sopimusoikeutta, vakuutuskysymyksiä ja sosiaaliturvaa. Vastavalmistunut säveltäjä osaa tehdä helvetin hyvää musiikkia, mutta toimeentulon suhteen hän saattaa tehdä kalliitakin virheitä ennen kuin tulee jäseneksi ja uskaltaa vaikka soittaa minulle. Sitten joudun kertomaan, että joo, niistä suurista oikeuksista pitää sopia jotain ihan itse.”
Mikkonen ei tarkoita, että säveltäjän kannattaisi tehdä uraa raha edellä – hitunen realismia riittää. ”Minun aikanani jäsenistö on tuplaantunut, mutta rahan ja työtilaisuuksien määrä ei ole. Kovassa kilpailussa tieto auttaa, samoin verkostoituminen.”
Mikkosen mukaan ymmärrys on onneksi parantunut. ”Milleniaalit ymmärtävät, että kaikki eivät koko ajan saa viisivuotisia apurahoja. He verkostoituvat paremmin, tekevät rohkeammin yhdessä ja ovat monipuolisia.”
Sillanrakennusta digimuutoksen yli
Suurin muutos Mikkosen edunvalvontauran aikana ei kuitenkaan liity jäsenistöön tai säveltäjien työnkuvaan vaan digiajan tekijänoikeuksiin:
”Teknologia muuttui yhtäkkiä sellaiseksi, että kaikki musiikki oli kaikkien saatavilla ilmaiseksi, ja siinä tilanteessa me edunvalvojat olimme valmistautumattomia ja ilmeisesti henkisesti laiskoja”, Mikkonen katuu. ”Sellaisen saavutetun edun muuttaminen myöhemmin rahaksi on vaikeaa. Suoratoistoon perustuva tekijänoikeusmaailma ei muutenkaan suosi nykymusiikkia, ja yleisradiotoiminnassakin digijakelun korvauksia on kehitetty huonosti.”
Mikkosen mukaan digimuutos on kuitenkin kohdellut eri genrejä melko tasa-arvoisesti, mikä on helpottanut toiminnanjohtajan sidosryhmätyötä: ”Suomen suuret genresodat kevyen ja vakavan musiikin välillä olivat ennen minun aikaani, ja olen hieman pystynyt remontoimaan siltoja niiden jäljiltä.”
Tähän liittyy se, mihin Mikkonen on tyytyväisin edunvalvojan urallaan:
”Minulla on toimivat työvälit kaikkiin intressiryhmiin, ja tunnen tulevani kuulluksi. Minua kiinnostaa aina löytää neuvottelutulos, jonka kanssa kaikki voivat elää. Sillä tavalla pystyn parhaiten auttamaan säveltäjän asemaa, koska sitähän minä haluan.”
Koko persoonalla, tasapuolisesti
Annu Mikkosen tapauksessa säveltäjien etua on ajanut nimenomaan ”minä”, ei pelkkä työminä. Kokonaisvaltaisuus on tarkoittanut intensiivistä mutta samalla palkitsevaa työuraa:
”Että aikanaan halusin kulttuuriorganisaatioon johtuu siitä, että kulttuuria voin edistää koko sielulla ja sydämellä, rahaa en. Siksi olen hirveästi rakastanut tätä työtä sekä säveltäjien että sidosryhmien kanssa.”
Annu Mikkosen tapauksessa sielu ja sydän ovat soveltuneet myös Suomen Säveltäjien keskeiseen arvoon, jäsenistön tasapuoliseen kohteluun. ”Apurahat jaetaan, sävellykset tilataan ja taide arvotetaan muualla kuin toimistolla, jossa kaikki saavat saman palvelun”, Mikkonen toteaa. Henkilökohtaisuus ja tasapuolisuus yhdistyvät myös siinä, miten Mikkonen kuuntelee jäsenistön musiikkia, ja sitä hän kuuntelee paljon:
”Tunnen melkein kaikki jäsenet henkilökohtaisesti, ja ilolla ja uteliaisuudella kuuntelen heidän teoksiaan henkilön kautta, eli millaista musiikkia juuri se ihminen on säveltänyt. Ja siksi löydän jokaiselta jotain mistä pidän.”
Millaisia sitten ovat ne henkilöt, joiden kanssa Mikkonen on työnsä tehnyt, suomalaiset säveltäjät? ”Tässä tapauksessa minä en näe metsää puilta, jäsenet ovat yksilöitä”, puolustautuu Mikkonen, mutta lisää silti rakkaudella: ”Yleensä tosi fiksuja, joskus vähän kapeita.”
Se ei Mikkosta ole haitannut, päinvastoin: ”Minun psyykeni kai sopii originelleille”, hän nauraa. ”Kaikki on helppoa, kun ollaan vilpittömiä ja samalla puolella.”
Huhut Annu Mikkosen eläköitymisestä eivät olleet vääriä eivätkä liioiteltuja. Tarkoitus oli vakava, mutta kuultuaan joutilaasta huippuosaajasta Taidehallin johtaja Jan Forström rupesi tosissaan vikittelemään Mikkosta. Aiempi väljä konsultointisuhde lämpeni, ja Annu Mikkonen aloittaa Helsingin Taidehallin taloushallinnosta vastaavana 1.1.2020.
Teksti: Kare Eskola
Kuvat: Maarit Kytöharju
Työpari muistelee
”Vasta Annun myötä yhdistyksen sihteerin roolista kasvoi päätoiminen toiminnanjohtaja. Omasta takaa hänellä oli jo taloushallinnon vankat taidot, musiikkiopintoja ja aito mielenkiinto siihen musiikkiin, jota jäsenistö tekee.
”Kävimme pitkiä puhelinkeskusteluja lähes päivittäin, eikä vain kokousagendasta. Vaihdoimme ajatuksia ja tarvittaessa muodostimme yhteisen näkemyksen, oli sitten kyse kulttuuri- tai järjestöpolitiikasta, arvoista tai käytännön ratkaisuista, traditioista tai uudistuksista, säveltäjän työn luonteesta tai konserttielämästä. Pidin tärkeänä, että hallituksen kokouksiin menimme yksimielisinä.
Mikäli ylipäätään mistään kinasimme, annoin mielelläni hänen voittaa (muistaakseni).
”Annun osaaminen kasvoi nopeasti ja hänestä tuli luottohenkilömme monissa yhdistyksen ulkopuolisissakin toimikunnissa, eritoten Teostossa. Kun luotettiin hänen kykyynsä toimia itsenäisesti ja oma-aloitteisesti yhdistyksen parhaaksi, hän viihtyi hyvin työssään ja hoiti sen ehdottoman lojaalisti. Myös kansainvälisiä tehtäviä ja kontakteja kertyi, ja niissä Annu oli arvostettu ja pidetty. Oli mukava osallistua pohjoismaisiin kokouksiin ruotsia hyvin taitavan henkilön kanssa, kun ei tarvinnut patistaa skandinaaveja englantiin.
”Saumaton ja mutkaton yhteistyö välillämme kesti neljätoista vuotta – ja itse asiassa sitten vielä ne neljä vuotta, jotka jatkoin Teostossa. Mikäli ylipäätään mistään kinasimme, annoin mielelläni hänen voittaa (muistaakseni). Suuresta empaattisuudestaan huolimatta hän osaa olla myös karski, kipakka ja hurttia huumoria ymmärtävä. Hyviä ominaisuuksia esimerkiksi silloin, kun piti matkanjohtajana paimentaa äijävoittoista säveltäjistöä meillä ja muilla mailla.”
Teksti: Mikko Heiniö
[julkaistu Kompositio-lehdessä 2/2019]