Kalevi Aho on yksi tuotteliaimmista ja kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaissäveltäjistä. Suomen Säveltäjät ry:n juhlavuoden kunniajäseneksi valittu Aho on myös aktiivinen keskustelija ja kulttuurivaikuttaja.
Kalevi Aho on edistänyt koko uransa ajan aktiivisesti suomalaisten taidemusiikkisäveltäjien ja -kulttuurin asemaa. Hän on vaikuttanut alaa koskeviin asioihin niin Suomen Säveltäjät ry:n johtokunnassa, luottamustointen kautta kuin julkiseen keskusteluun osallistumalla. Aho kertoo olevansa iloinen ja otettu Suomen Säveltäjät ry:n kunniajäsenyydestä: ”On mukavaa, että nimenomaan kollegoilta tulee tällainen tunnustus.”
Kollegoista koostuva yhteisö on yksin työskentelevälle tärkeä sekä yhteisen edun että ammatillisen vuorovaikutuksen kannalta. Aho tempautui mukaan Suomen Säveltäjät ry:n johtokuntaan jo varhain, vain 26-vuotiaana. Johtokunnassa Aho on ollut kolmeen otteeseen neljällä vuosikymmenellä 1970-luvulta 2000-luvulle, ja muissa kokouksissa ja tapaamisissa aina kun on paikalle päässyt.
Yleensä ei riidellä
Kalevi Ahon mukaan Suomen Säveltäjät on siinä mielessä mukava yhdistys, ettei vihamielisiä klikkejä ole niin paljon kuin esimerkiksi kirjailijoilla tai kuvataiteilijoilla. ”Minusta ainakin tuntuu, että varsinkin nykyisin säveltäjät ovat kavereita keskenään, eikä kilpailuasetelma ole niin verinen.” Suurimmaksi osaksi ilmapiiri oli ystävällisen kollegiaalinen myös aiemmin, mutta joskus kiistojakin syntyi – esimerkiksi tyyliseikoista:
”Muistan, kun Erik Bergman ja Einar Englund ryhtyivät arvostelemaan toistensa tyyliä jossakin vuosikokouksessa. Bergman haukkui Englundia konservatiiviksi, ja Englundin mielestä Bergmanin musiikki oli täynnä ’påklistrade effekter’, päälle liimattuja efektejä. Riita kärjistyi siihen pisteeseen, että Bergman alkoi huitoa haarukalla, jolloin Englund loukkaantui syvästi ja lähti pois. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt kokouksissa.”
Kerran 1970-luvulla tyylillisistä seikoista kiistelivät kiihkeästi myös Paavo Heininen ja Kari Rydman. ”Heininen päätti viilentää Rydmanin tunteita kaatamalla kannusta hiukan vettä hänen päälaelleen. Rydman poistui loukkaantuneena, enkä sen jälkeen ole nähnyt kumpaakaan enää vuosikokouksissa”, Aho kertoo. Useimmiten kokoukset ja säveltäjätapaamiset ovat sujuneet kuitenkin hyvässä hengessä, eikä mitään satunnaisia humaltumisia skandaalimaisempaa ole tapahtunut. ”Nämä ovat poikkeuksia. Yleensä kokouksissa ei ole riidelty ennen eikä nytkään.”
Nykyisin yhdistyksen ja suomalaisen säveltäjäyhteisön tyylillinen ja muukin suvaitsevaisuus on lisääntynyt. ”Suomessa tosin esimerkiksi naispuolisten säveltäjien läpimurto on tapahtunut aika myöhään, ja vasta 1990-luvulta lähtien heitä alkoi tulla isompia määriä myös yhdistyksen jäseniksi. Esimerkiksi Helvi Leiviskä sanoi jossakin haastattelussa, että hänellä oli valtava rimakauhu tulla esiin etenkin orkesterisäveltäjänä omilla teoksillaan. Uskon, että useimmilla säveltäjillä on aluksi samanlainen rimakauhu, mutta varmasti se on ollut naisille vaikeampaa.”
Suosituksesta jäseneksi
Suomen Säveltäjiin pystyi 1970- ja 1980-luvuilla liittymään ainoastaan yhdistyksen jäsenen suosituksesta. Sävellystyyli ja estetiikka saattoivat vaikuttaa myös valintaan, eikä sellaisia, joiden musiikkia pidettiin viihteellisenä tai perinteisenä välttämättä hyväksytty mukaan. Ahon mukaan varsinkin Usko Meriläisen puheenjohtajakaudella modernistinen tyyli oli miltei edellytys jäsenyydelle. Sibelius-Akatemian diplomista oli myös hyötyä.
Jäseneksi hyväksyttävällä piti lisäksi olla tuotantoa enemmän kuin pari teosta ja sitä piti olla esitetty merkittävässä yhteydessä, esimerkiksi orkesterikonsertissa tai tärkeällä festivaalilla. Aho muistelee keskustelua, joka käytiin Anneli Arhon jäsenyydestä aikanaan: ”Hänellä oli tuolloin vain muutama teos. Käytiin pitkä keskustelu, että riittääkö se tuotannoksi, mutta hänet kuitenkin hyväksyttiin jäseneksi. Siinä kohtaa kysymys ei ollut sukupuolesta, vaan pelkästään teosten määrästä.”
Joskus perustelut jäsenyyden epäämiselle eivät liittyneet säveltämiseen tai musiikkiin lainkaan. ”Kyllä siinä oli joskus koomisiakin piirteitä”, Aho muistelee. ”Esimerkiksi silloin kun Ilkka Kuusisto ehdotti jäseneksi Olli Mustosta, joka oli siihen aikaan todella nuori, 16- tai 17-vuotias. Meriläinen vastusti sitä. Hän perusteli, ettei se ole sopivaa, koska kokouksissa voi olla alkoholiakin tarjolla. Että eihän se sopisi noin nuorelle ihmiselle.” Sillä kerralla Mustosta ei valittu, mutta myöhemmin kyllä.
Kokemuksia ja maailmankatsomuksen avartamista
Ahon mukaan säveltäjäksi kehittymisessä tärkeää on kokemuksen ja monipuolisen sivistyksen kerääminen sekä oman maailmankatsomuksen avartaminen. Perustekniikka pitää myös hallita, ja erityisen tärkeänä hän pitää kontrapunktin opiskelua: ”Ei siinä mielessä, että pitäisi kirjoittaa fuugia, vaan kontrapunktin harjoittelu opettaa ajattelemaan niin, että samanaikaisesti voi soida erilaisia musiikillisia tapahtumia. Mielestäni se on yksi hyvän musiikin ominaisuus tyylistä riippumatta.”
Aho opiskeli Sibelius-Akatemiassa Einojuhani Rautavaaran oppilaana. Tunneilla puhuttiin musiikin tyyleistä, kirjallisuudesta ja muusta taiteesta, ja keskustelut olivat kiinnostavia. Rautavaara ei tyrkyttänyt omaa tyyliään oppilailleen, mutta sävellysteknisiin asioihin paneuduttiin kyllä. Hän pyrki kritisoimaan oppilaan teoksia tämän omista lähtökohdista, katsomalla miten oppilaan ideat ja tavoitteet toteutuivat oppilaan töissä. Saman, jo Erkki Melartinin suosiman oppilaslähtöisen näkökulman Aho omaksui myös itse opettaessaan.
Rautavaaran ehdotuksesta Aho lähti myös valmistuttuaan jatkamaan opintoja Berliiniin sen sijaan, että olisi hakeutunut Kölniin elektronimusiikkia opiskelemaan. Opettajana Berliinissä oli Boris Blacher, jonka opetustyyli oli samanlainen kuin Rautavaaralla. Sävellystunteja tärkeämpänä Aho pitää jaetun kaupungin ilmapiirin kokemista. ”Berliinin musiikkielämä oli valtava elämys, samoin koko kaupungin tunnelma. Se oli opiskelijamellakoiden ja kiihkeän aktivismin aikaa, ja sitä oli kiintoisaa seurata ulkomaalaisena, vähän sivusta. Suomalaisena oli helppo käydä molemmilla puolilla muuria ja vertailla kahta eri yhteiskuntajärjestelmää.” Tärkeää oli myös saada etäisyyttä kotimaahan. ”Siellä minulle syntyi ihan uudenlainen suhde musiikkiin, politiikkaan, oikeastaan ihan kaikkeen.”
Otetaan kantaa!
Kalevi Aho on sitä mieltä, että Suomi on säveltäjälle paras maa asua. Täällä on sekä toimiva apurahajärjestelmä että paljon aktiivisia orkestereita ja kamarimuusikoita, jotka esittävät mielellään uutta musiikkia. Epäkohtia ja parannettavaa toki riittää Suomessakin, ja näihin myös säveltäjäyhdistys voi yrittää vaikuttaa.
Ahon mukaan Suomen Säveltäjillä on ollut kokoonsa nähden melko paljon vaikutusvaltaa esimerkiksi kulttuuripoliittisissa kannanotoissa erilaisten lautakuntien ja toimikuntien, mutta myös suoraan jäsenistön kautta. ”Toivon, että yhdistys myös pysyy aktiivisena ja ottaa kantaa säveltäjänäkökulmaa laajemminkin koko kulttuurin asemaan Suomessa.” Näin Aho on itse tehnyt, viimeksi muun muassa Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 55. valtakunnallisten orkesteripäivien juhlapuheenvuorossaan marraskuussa.
Tällä hetkellä koronaviruspandemia kurjistaa koko alaa, ja lisäksi Perussuomalaiset, Keskusta ja Kokoomus ovat useissa yhteyksissä ehdotelleet, että kunnat voisivat leikata kulttuurilaitostensa tukia. Tämä suututtaa Ahoa: ”Aina välillä väitetään, että esimerkiksi sinfoniaorkesterikonsertit ovat pienen eliitin harrastus. Tämä ei pidä paikkaansa. Siitä on aika tuore tutkimuskin, jonka mukaan klassista musiikkia harrastavat kaikkien yhteiskuntaluokkien ihmiset.” Tilastojen mukaan sinfoniakonserttien yleisömäärät ovat niin suuria, että ainoastaan jääkiekko oli katsojamäärien perusteella sitä suositumpaa.
Ahon mielestä on kummallista, että vaikka toisistaan riippumattomia tutkimuksia kulttuurin ja taiteen monista positiivisista vaikutuksista on 2000-luvulta alkaen tehty useita, niiden sanoma hukkuu jonnekin matkan varrelle. ”Olen omalta osaltani yrittänyt puhua näistä asioista poliitikoille, mutta ei sillä ole ollut mitään vaikutusta. On sanottu vaan että juu hieno asia, mutta mitään ei tapahdu.” Luovuttaminen ei silti ole vaihtoehto, sillä tärkeistä asioista pitää jaksaa pitää ääntä.
Työtä, ulkoilua ja oopperastriimejä
Korona-aikaa Kalevi Aho on viettänyt kotonaan. Hänen päivärytminsä on muodostunut varsin säännölliseksi: aamulla sävellystä, sitten päiväkävely, ja illemmalla lisää sävellystä. Työn tekemiseen on ollut enemmän keskeytymätöntä aikaa, mikä on ollut poikkeusolojen yksi myönteinen seuraus.
Normaalioloissa Aho käy lähes viikoittain konserteissa ja matkustaa useita kertoja vuodessa omien sävellystensä kantaesityksiin tai muihin tärkeisiin esityksiin. Nyt matkustaminen on jäänyt ja konsertit vaihtuneet striimeihin.
”Sellainen hyvä puoli tässä poikkeusajassa on ollut, että nyt minulla on ollut aikaa perehtyä isoihin oopperaklassikoihin, joita en ole ennen nähnyt. Olen katsonut striimattuna muun muassa monta Henzen oopperaa, Messiaenin Saint François d’Assisen, Stockhausenin Montag aus Lichtin, Schönbergin Moses und Aronin, Zimmermannia, Pendereckiä, Adèsia, ja muita 1900-luvun oopperan klassikoita. Oopperatietouteni on kasvanut tänä aikana valtavasti.”
Teksti: Hanna Isolammi
Kuva: Maarit Kytöharju
