Mystikko, unien näkijä. Lukenut ja sivistynyt intellektuelli. Käsityöläinen, raudanluja ammattilainen. Muun muassa näin on kuvailtu Einojuhani Rautavaaraa. Kaikki pitää paikkansa.

Säveltäjäkuntamme grand old man ei enää ole keskuudessamme. Aika näyttää, mitkä hänen teoksistaan jäävät suomalaisen musiikin kaanoniin. Uskon niitä olevan paljon.

Einojuhani Rautavaara onnistui siinä mistä kaikki taiteilijat haaveilevat: hän löysi oman äänensä jo nuorena. Toisaalta hän kehitti sävelkieltään vuosikymmenten ajan. ”Rautavaara-tyyli” selkeine, jopa kansanomaisen pelkistettyine muotoineen, pitkine, usein symmetrisille asteikoille perustuvine melodioineen ja medianttisine sointuketjuineen oli idullaan jo varhaisissa pianosarjoissa ja jalostui uusien tekniikoiden myötä. Ja kukapa ei tunnistaisi hänen orkesteriteostensa säteilevää jousisointia.

Rautavaara oli poikkeuksellinen säveltäjä. Hän näytti hetkittäin olevan sivussa valtavirrasta – mikä nyt sitten sellaiseksi määritelläänkään – mutta piti sitkeästi kiinni omasta visiostaan. Ja niin vain kävi, että vähitellen havaitsimme hänen olevan yhä ajankohtaisempi, asemoituneena suvereenisti sellaiselle tasolle jolla näkemyksen voima mahdollistaa hyvin monenlaisen materiaalin käyttämisen. Kaikesta mihin hän koski, tuli Rautavaaraa.

Olen soittanut Rautavaaran pianomusiikkia ja laulanut hänen kuoroteoksiaan. Joka kerran olen ihaillut hänen kykyään asettua esittäjän nahkoihin, kokoonpanosta riippumatta. Vaikka Rautavaara ei ollut varsinaisesti esiintyvä muusikko, hän sävelsi pianolle kuin pianisti ja kuorolle kuin laulaja. Tällaisen professionaalisuuden saavuttaminen vaatii sekä luontaista vaistoa että armotonta työtä.

Ennen muuta tunsin Einojuhani Rautavaaran opettajana. Siinäkin roolissa hän poikkesi monesta aikalaisestaan. Hänellä ei ollut varsinaista metodia, ellei sellaisena sitten pidetä sitä että hän kohtasi jokaisen oppilaansa yksilönä, huomattavasta taidollisesta ja tiedollisesta erosta huolimatta vieläpä kuin tasavertaisena kollegana. Rautavaaran mukaan opettajan tehtävä on saada selville, mitkä oppilaan omat visiot ja ideat ovat, ja auttaa häntä toteuttamaan ne. Ja kääntäen: jos sellaisia ei ole, paljonkaan ei ole tehtävissä. Sävellystunneilla oppilaan tuli siis pyrkiä ilmaisemaan, mitä halusi saada aikaan. Tämä tapahtui usein sekä soittamalla (joskus myös laulamalla) että keskustelun kautta.

Kun oppilaan pyrkimykset oli selvitetty, varsinainen työnteko alkoi. Sävellystunti jakautui tavallisesti kahteen osaan. Alkupuolella käsiteltiin edellisellä tunnilla annettuja tehtäviä, vaikkapa jonkin Schönbergin teoksen analyysia tai Hindemith-tyylistä inventiota, ja loppupuolella oppilaan omaa sävellystä. En muista Rautavaaran koskaan olleen ilkeä, mutta jos ”taiteilijaelämä” oli vienyt tuntien välissä aikaani liikaa tai muuten olin ollut saamaton, kuittaus oli älykkään sarkastinen. Ja sitäkin tehokkaampi: seuraavaa tuntia varten tein sitten töitä kahta kauheammin.

Rautavaaran opetus oli aina havainnollista ja eteni usein metaforien kautta. En unohda elämäni hienointa sävellystuntia. Se annettiin Rautavaaran perheen kesähuvilalla Uudenkaupungin saaristossa, ajankohta taisi olla ylioppilaskesäni 1974. Opettajani ja minä seisoimme kalliolla ja seurasimme aaltojen liikettä rannassa. ”Katsopas, Olli, hyvä kontrapunkti on kuin tuo veden kulku tuossa. Vesi etsiytyy kallion koloihin vähimmän vastuksen periaatteen mukaisesti, täyttää ne ja palaa jälleen takaisin.” Ymmärsin heti enkä ole tuota neuvoa unohtanut.

Opetukseen kuului myös elementti jota kutsun kasvatukseksi taiteilijuuteen. Rautavaaran mukaan ei ollut yhdentekevää millaisen vaikutelman taiteilija antaa itsestään persoonana. Mitään klooneja ei hänen luokallaan silti yritetty kasvattaa, ei musiikillisesti eikä muutenkaan. Pikemminkin hän halusi rohkaista jokaista etsimään väsymättä omaa tietään, minne se sitten veisikin. Eikä pelkkä sävellystekniikan tai estetiikan opiskelu riittänyt. Puutteet oppilaan yleissivistyksessä ja kulttuurintuntemuksessa paljastuivat armottomasti oppituntien keskusteluissa, mutta opettaja antoi myös auliisti vinkkejä niiden korjaamiseen.

Rautavaara oli – jos näin voi sanoa – brändännyt itsensä kauan ennen kuin koko käsitettä edes tunnettiin. Pitkänhuiskea olemus, tummat kulmat ja eläväinen katse, joka saattoi porautua syvälle keskustelukumppanin silmiin ja seuraavassa hetkessä harhailla jonnekin kaukaisiin sfääreihin, tekivät hänestä jo ulkoisesti lumoavan ja jotenkin ”epäsuomalaisen” hahmon. Runsas vierasperäisten sanojen käyttö ja erikoisella tavalla kirjoitettu etunimi kruunasivat vaikutelman. Teeskentelijältä Rautavaara ei kuitenkaan koskaan näyttänyt tai kuulostanut, sellaiseksi hän oli aivan liian älykäs, sivistynyt ja kielitaitoinen. Puhumattakaan hänen mielellään mainitsemistaan pohjalaisista juurista!

Sain Einojuhani Rautavaaralta runsaat eväät säveltämiseen ja säveltäjyyteen. Kun siirryin Sibelius-Akatemian jälkeen Dieter Schnebelin oppilaaksi Berliiniin, uusi opettajani kommentoi heti ensimmäisellä tunnilla: ”Sie haben eine gute Schule gehabt.” Se oli tunnetusti teoriapainotteisen darmstadtilaisen koulukunnan konkarilta paljon sanottu.

Rautavaaran ”hyvä koulu” on ohjannut omaa säveltäjäntietäni kenties enemmän kuin mikään muu matkan varrella kokemani asia. Huomaan edelleen palauttavani mieleeni jopa häneltä saamiani yksittäisiä teknisiä ohjeita, joista moni onkin aktualisoitunut vasta myöhemmin. Ennen kaikkea muistan ja muistelen Einojuhani Rautavaaraa kuitenkin suurena persoonallisuutena. Meille kollegoille Rautavaara on loistava ja seuraamisen arvoinen esikuva. Hän löysi oman tiensä, kehitti osaamistaan jatkuvasti ja sai harvinaisen suoran yhteyden yleisöönsä sortumatta sen kosiskeluun. Vain paras kelpaa, säveltäjälle ja kuulijalle. Todellinen mestari.

Olli Kortekangas

Kuva: Heikki Tuuli

Lue lisää